jorma.rotko@mail.ee
Tästä vuodesta näyttää tulevan Virossa ennätyksellinen, mitä liikenteessä kuolleiden määrään tulee. Viime vuosina liikenne on vienyt manalaan noin 200 ihmistä vuodessa. Tämän vuoden seitsemän ensimmäisen kuun saldo on 110 kuollutta ja syksyn liukkaat ovat vasta tulossa.
Suomikaan ei ole liikenteen mallimaa, mutta sijoittuu sentään Euroopan tilastoissa keskiarvon alapuolelle. Miljoonaa asukasta kohti menettää liikenteessä henkensä 66 ihmistä, mutta Virossa sama luku on karmeat 152. Jos Suomessa liikennöitäisiin virolaiseen tyyliin, uhreja olisi nykyisten noin 340:n asemesta yli 800 vuodessa, koska Suomen väkiluku on neljä kertaa suurempi kuin Viron.
On vaikea sanoa, mistä Viron surkea liikennekulttuuri johtuu, sillä perusteellisia tutkimuksia ei ole tehty. Autot ovat uusia ja nopeita, tiet taas vanhoja ja vaarallisia. Virolaiset liikenneasenteet ovat omituisia. Auto ei ole liikenneväline, vaan menetelmä, jolla pidetään adrenaliinitaso kuskin verenkierrossa miellyttävän korkeana. Juovuksissa ajaminen on yleistä ja puhallusratsiasta pelastavat vastaantulijat, jotka varoittavat valomerkein hyvissä ajoin sitä ennen.
Viron autokanta on 16 uuden itsenäisyysvuoden aikana noussut lähes nollasta tasolle, jolla koko kansa pääsee kerralla autoilemaan ja takapenkille jää vielä tilaakin. Neuvostoaikana autoja oli niin vähän, että oli varsinainen tilastoihme, kun kahden niistä onnistui törmätä toisiinsa.
Jos leasingfirmassa vain luottoa riittää, hankkii virolainen mielellään saksalaisen laatuauton. Maassa on vakiintunut käsitys, etteivät liikennesäännöt varsinaisesti koske niitä. Tätä erivapautta on pyritty laajentamaan myös fysiikan lakien alueelle. On kuitenkin jouduttu huomaamaan, ettei kalleinkaan mersu kunnolla läpäise 90 asteen kurvia 150 km:n tuntinopeudella.
Media on nostanut suorastaan kansallissankariksi tarttolaisen nuoren miehen Kristjanin, joka muutama viikko sitten jäi kaksi kertaa peräkkäin kiinni juopuneena ajosta. Siinä nyt ei ole mitään erityistä, mutta kun Kristjan on syntymästään saakka ollut umpisokea. Hänellä on ystäväpiiri, joka on autossa "kartanlukijoina" ja selittää, käännetäänkö oikealle vai vasemmalle, annetaanko jarrua vai kaasua.
Eesti Ekspress-lehdelle antamassaan haastattelussa yksi karttureista selitti, että kaikki Kristjanin ystävät ajavat autolla - totta kai Kristjankin haluaa olla tavallinen nuori ja nauttia samoista asioista. Sitä paitsi Kristjan on hyvä kuski, sorateillä painaa rallia, että pöly lentää. Nopeusennätyskin 170 kilometriä tunnissa.
Kristjan itse selittää vetävänsä lärvit ennen rattiin menoa siksi, että jurrissa hän ei pelkää muuta liikennettä eikä poliiseja.
Jotenkin minusta tuntuu, että olen tavannut Kristjanin Tallinnan ja Tarton välisellä maantiellä. Kapealla väylällä saattaa vastaan pyyhkäistä pimeästä kurvista tuhatta ja sataa rinnakkain kaksi tai kolmekin autoa, joilla on kilpa-ajo meneillään. En ole tehnyt yhtään Tarton reissua, jonka aikana en olisi joutunut hakemaan turvapaikkaa pientareelta. Nelivetoisen maasturini on toistaiseksi onnistunut mönkiä takaisin asvaltille. Kevyempi menopeli pyllähtää penkalta ojaan virolaiselle autoilulle niin luonteenomaiseen asentoon: pyörät taivasta kohti.
Viron parlamentti riigikogu päätti jo neljä vuotta sitten liikenneturvaohjelmasta, jolla liikennekuolemien määrä painetaan sataan surmaan vuodessa. Toistaiseksi se on jäänyt toiveuneksi. Vain yksi lohtu on jäänyt: rakkaimmassa vihollismaassa Latviassa menee vielä huonommin.