Presidentti Tarja Halonen kompastui Kiinan-matkallaan ihmisoikeuksiin. Hän kehui Kiinan ihmisoikeuskehitystä ja sanoi maan menneen aika tavalla eteenpäin. Uutta ykkösjohtajaa Hu Jintaoa presidenttimme kuvaili uuden tyyliseksi kiinanlaisjohtajaksi.
Kumpikaan kehu ei pidä paikkaansa. Hu oli kovaotteinen valtias omalla alueellaan, ei mikään laupias samarialainen. Kiinan ihmisoikeustilanne on pahentunut, ei parantunut.
Amnestyn mukaan kidutukset, mielivaltaiset pidätykset ja teloitukset ovat Kiinassa arkipäivää. Vuonna 2000 maassa teloitettiin 1 200 ihmistä, vuotta myöhemmin 2 500. Teloitettujen määrä on kaksinkertaistunut. Syynä on kovaotteinen rikoksentorjuntaohjelma. Tiibetiläiset elävät ahdingossa, uiguurien tilanne Länsi-Kiinassa on katastrofaalinen. Heitä vastaan Kiina käy terrorismin vastaista taisteluaan.
Ihmisoikeusasiantuntijat eduskunnassa ja muualla ovat ihmeissään. Presidentti kompastui asiaan, jonka pitäisi olla hänelle enemmän kuin tuttu.
Ennen 1990-lukua Halonen ei profiloitunut ihmisoikeustaistelijaksi. Mieleen ei pulpahda 70- ja 80-luvuilta ainuttakaan kannanottoa, jossa Halonen olisi tuominnut Neuvostoliiton vainot toisinajattelevia kohtaan. Chilen ja Etelä-Amerikan sorretut vasemmistolaiset ovat eri asia. Heitä suomettuneessa Suomessakin puolustettiin.
Tästä ei kuitenkaan voi yksin Halosta syyttää. Muutkin päättäjät olivat hiljaa. Vaikka 80-luvulla Suomi katkoi kahleitaan, Mauno Koivisto oli hyvin varovainen. Hän piti tiukasti huolen siitä, ettei ulkopoliittista venettä keikuteltu. Hän suhtautui virolaisten vapaudenkaipuuseen suorastaan kyynisesti.
Halonen oli Holkerin sinipunahallituksessa ensin sosiaali- ja terveysministeri, sitten oikeusministeri. Hän ei ole vastuussa siitä, että hallitus vitkutteli Euroopan Neuvoston jäsenyysasian kanssa. Se mitä ilmeisimmin johtui Koivistosta.
Suomi kuitenkin tuli ihmisoikeusjärjestöön viimeisenä länsimaana, 1989. Seuraavana vuonna EN:n sai ensimmäinen sosialistisen leirin jäsenmaan Unkarin. Neuvostoliitto romahti 1991. Raunioihin hautautui ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus.
Halosen taistelu ihmisoikeuksien puolesta alkoi näkyä vuonna 1991, jolloin hänestä tuli pelkkä kansanedustaja. Tuolloin eduskunta valitsi hänet Euroopan Neuvoston Suomen valtuuskuntaan - yhdessä toisen ihmisoikeusaktivistin Jaakko Laakson kanssa. Halosesta tuli presidentti. Entinen stalinisti Laakso jatkaa yhä taistelua ihmisoikeuksien puolesta EN:n Suomen valtuuskunnassa.
Ihmisoikeudet, kuten oikeus elämään, ovat ainutkertaisia. Siksi presidentin kehut Kiinan johdolle yllättivät, vaikka hän vain noudatti EU:n rakentavaa dialogiaa: kehu Kiina hyväksi.
Halosen törmäys Kiinan muuriin herätti eduskunnankin. Siellä tutkittiin uutta perustuslakia ja kysyttiin, onko presidentin kehu hyväksytty hallituksessa yhteistoiminnassa. Paavo Lipponen tarjosi suuren selkänsä Halosen tueksi. Niinkuin ennenkin.
Tapahtumasta jäi paha mieli. Kuten siitäkin, että nykyisin jokainen todistaa televisiossa kannattavansa eurooppalaisia arvoja, demokratiaa, ihmisoikeuksia ja oikeusvaltion periaatteita. Ihan niin kuin ennen vanhaan hoettiin yya:ta ja luottamusta.
Selvää ei saa, kuka on tosissaan, kuka vain leikkii papukaijaa.