On vaikea löytää ymmärrystä vaaraa aiheuttavaan vauhdin hurmaan.
Kaahailu liikenteessä on viimeisen päälle itsekästä. Kaahailija saa mielihyvää itselleen, muut unohtaen.
Turha selittää, että vauhti on vapautta. Vauhdissakin ihminen on omien kykyjensä, ja muiden tielläliikkujien, vanki.
Itse asiassa hurja vauhti kahlitsee. Se imaisee hurmallaan, mutta asettaa tiukat rajat.
Suomen teillä kuolee liian moni turhaan.
Tyypillinen tarina on tämä: melko vasta saatu kortti, kesäyö, auto täynnä nuoria, poppi soi ja mieli uhkuu aikuisuutta.
Näyttämisen halu vie voiton taidoista. Yksi väärä liike tai yllättävä tilanne ja kaikki on ohi sekunneissa. Jäljelle jää romua, ja ennen kaikkea – tuskaa.
Miten tällaiset onnettomuudet saataisiin ehkäistyä? Kaikkia ei millään, mutta joitakin ehkä.
Liikenteessä hurjastelija on voinut olla samanlaisen hurjastelijan kyydissä istunut lapsi.
Ilman turvavyötä ajava vanhempi viestii lapselleen, että näin voi ja tulee toimia. Typeriin ohituksiin sortuva antaa mallin riskinotosta, jossa uhmataan kuolemaa. Normaali ajaminen sääntöjen mukaan voi tuntua tämän jälkeen tylsältä köröttelyltä.
Aikuisten asenteet voivat saada aikaan lapsessa myös vastareaktion. Jos on viettänyt lapsuutensa liikenteessä peloissaan, ei halua itse tarttua puikkoihin ollenkaan. Pelko on vienyt kyvyn.
Molemmat asennevammat ovat ikäviä.
Liikenneturva selvitti hiljan, että joka toinen suomalainen kannattaa nopeusrajoitusten alentamista liikenneturvallisuuden lisäämiseksi. Neljä kymmenestä suomalaisesta puolestaan lisäisi tieliikenteen kameravalvontaa ja lähes yhtä moni koventaisi ylinopeudesta saatavaa rangaistusta.
Hyviä keinoja kaikki, mutta kuka voisi selittää, miksi nykyaikaiset autot ovat niin tehokkaita.
Miksi autolla (tai moottoripyörillä) pitää voida ajaa yli 200 kilometriä tunnissa, kun se ei käytännössä kuitenkaan ole mahdollista? Sitä ei salli Suomen laki eikä noin hurjien nopeuksien hallitsemiseen riitä juuri kenenkään taidot.
Jos autojen tehoja laskettaisiin reilusti, tulisi harvemman mieleen edes kokeilla paljonko tämä kosla kulkee. Sen kun tietäisi jo etukäteen. Et pääse nopeampaa kuin rajoitukset sallivat.
Autoteollisuudelle ajatus on tietenkin aivan utopistinen. Tehoillahan autoja myydään. Mutta entäpä jos autojen houkuttelevuudessa pääpaino olisikin aivan muussa?
Rajoitusten lisääminen voi ärsyttää, mutta jollakin tavalla liikenne on saatava kuriin ja turvalliseksi. Asenteet muuttuvat hiljaa, eivätkä kaikkien kohdalla koskaan. Aina tulee olemaan paukapäitä, jotka kuvittelevat, etteivät säännöt koske heitä. Siksi on luotava systeemejä, joilla nuo paukapäätkin saadaan ruotuun.
Kasvava kiire liikenteessä on viesti kiireen, kovan menon, kasvusta yleensä ihmisten elämässä. Ajatelkaapa omaa elämäänne. Kuinka usein tunnet kiirettä? Stressiä siitä, että et ehdi tehdä kaikkea, mitä pitäisi? Miten usein huomaat, että kiire heijastuu vapaa-aikaankin? Työstä, koulusta, ja herra paratkoon, leikistä vapaat hetket on aikataulutettu heti lapsesta alkaen. Ei osata pysähtyä.
Mihin meillä on kiire? Onko vauhdikas elämä merkki siitä, että on tärkeä, aikaansaapa, onnistunut?
Normaali harrastaminen ja aktiivisuus ei ole kiirettä ja stressaavaa.
Kiire ahdistaa, pakottaa ja saa ihmisen tekemään älyttömyyksiä.
Liikenne ja kiire ovat kohtalokas yhdistelmä. Siitä kertovat synkät uutiset.
Mitäpä jos tänään hölläisit vähän. Ehtii sitä vähemmälläkin.
Hitaammin olet varmemmin perillä.