Oulu tunnetaan nykyäänkin tervaporvarien kaupunkina. Kaupunki vei tervaa 1600-luvulta alkaen. 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa se oli Suomen - ja maailmankin - merkittävin tervanviejä.
Tervaporvarit
Oulun asema tervakaupan kehtona mahdollistui suuremmassa määrin vasta 1700-luvun lopulla Oulun saatua ns. tapulioikeudet eli oikeuden käydä itsenäistä ulkomaankauppaa. Toinen edellytys Oulun tervakaupan nousulle olivat Kainuun tervantuotannon mahdollistaneet Oulujoen perkaukset.
Tätä ennen Oulun ulkomaankauppa oli tapahtunut Tukholman kautta. Tukholman kauppiaat vastustivatkin viimeiseen saakka Oululle myönnettäviä tapulioikeuksia. Itse asiassa kiista Oulun ja Tukholman kauppiaiden välillä jatkui vuosikymmeniä oikeuksien myöntämisen jälkeenkin.
Tervaporvarit olivat oululaisia, pääasiassa ruotsinkielisiä kauppiaita, jotka kauppasivat tervanpolttajilta ostamansa tervan pääasiassa ulkomaille. Terva ei ollut heidän ainoa myyntiartikkelinsa vaikka se epäilemättä olikin tärkein.
Kauppiaat ostivat tervan tervamiehiltä ja maksu tapahtui useimmiten siten, että kauppias antoi tervamiehelle vaihdossa muuta tavaraa, kuten elintarvikkeita.
Kullakin tervamiehillä oli Oulussa oma tervaporvarinsa. He möivät tervansa aina samalle kauppiaalle. Kaupungissa ollessaan he jopa yöpyivät oman nimikkokauppiaansa pirtissä.
Hyvin usein talonpojat saivat tavaraa suuremmasta arvosta kuin olivat myyneet tervaa. Tämä johti velkasuhteisiin, jotka aiheuttivat närää Kainuun tervantuottajien ja Oulun kauppiaiden välillä. Tällä tavalla tervamiehet myös sitoutuivat tiettyihin kauppiaisiin.
Epäluottamus kauppiaita kohtaan kasvoi varmasti myös sen takia, että kauppiaat näyttivät vaurastuvan tervan ansiosta, kun taas tervantuottajien elämä rullasi entiseen malliinsa. Myös se, että kauppiaat olivat pääasiassa ruotsinkielisiä, voimisti epäluuloja heitä kohtaan.
Tervahovi tehostaa Oulun tervakauppaa
1600-luvulla Ouluun tuotu terva säilytettiin milloin missäkin, esimerkiksi aitoissa. Tervakaupan kasvun myötä täytyi keksiä tehokkaampia varastointikeinoja.
1600-luvulla Tukholman kauppiaat valittivat Oulusta tuodusta tervasta. Tuolloin monet tervanpolttajat yrittivät huijauksia ja möivät vajaita tynnyrillisiä tervaa. Tämän seurauksena jo 1600-luvun puolella kaupungissa mainitaan olleen tervantarkastajia.
Vastaukseksi varastointi- ja laadunvalvontaongelmiin nousi tervahovi. Se perustettiin vuonna 1783 ja se toimi Oulun kauppaseuran alaisuudessa aina vuoteen 1910 saakka. Se oli Oulun tervakaupan keskus koko 1800-luvun ajan.
Tervahovi toimi tervan varastona. Siellä terva myöskin tarkastettiin ammattimiehien toimesta. Tervahovi perustettiin Toppilaan, jossa se sijaitsi lähes koko toimintansa ajan. Kun se vuonna 1901 paloi, sitä väliaikaisesti siirrettiin. Vähitellen tervahovin toiminta kuitenkin lakkasi kokonaan.
Tervahovin johdossa toimivat inspehtorit. Lisäksi tervahovissa työskenteli kerrallaan kahdesta kolmeen räkaria, joiden tehtäviin kuului tervan tarkastaminen edellä mainittujen tervamiesten huijausyritysten välttämiseksi sekä yleensäkin tervan laadun takaamiseksi. Räkarit olivat riippumattomia, maistraatin nimittämiä virkamiehiä, joita inspehtorikaan ei voinut erottaa. Räkarit merkitsivät hyväksymänsä tynnyrit omilla puumerkeillään. Tämän jälkeen terva voitiin kaupata eteenpäin maailmalle.
Räkarit olivat Oulun tervakaupalle eräänlainen imagokysymys, jolla taattiin ulkomaisille ostajille tervan laadukkuus. Oulun tervaa pidettiinkin maailmalla erittäin laadukkaana, mutta kalliina.