Kolumni

Kuka minä olen?

-
Kuva: Sanna Krook

Sain pitkästä aikaa viettää viikonlopun rippikoululaisten ja isosten kanssa. Yhdellä sanalla kuvattuna, upeaa! Nuorisotyönohjaajana en ymmärrä heitä, joiden mielikuvissa nuoret ovat meluavia ja epäasiallisesti käyttäytyviä kammotuksia. En ymmärrä heitä, joiden mielestä suloisten pikkulasten tulisi kasvaa ja kehittyä suoraan viisaiksi ja tasapainoisiksi aikuisiksi. Miksi ihmeessä? Miksi jättää välistä aika, jolloin etsitään toden teolla vastausta kysymykseen Kuka minä olen? Ei voi kasvaa viisaaksi ja tasapainoiseksi, jos ei tiedä kuka on.

Tuo kysymys on myös yksi rippikoulun teemoista ja Raamatun teksteistä nuoret oppivat sen, että he olevat Jumalan kuvia, suuria ihmeitä ja ainutlaatuisia. Puhuimme perheen, suvun, ystävien ja ympäristön vaikutuksesta siihen, millaisina näemme tuon Luojan luoman olennon, joka kurkistaa aamuisin pelistä. Nuoret kertoivat, että usein muiden mielipiteet vaikuttavat minäkuvaan enemmän kuin oma käsitys itsestä ja valitettavasti yleensä negatiivisella tavalla. Jos sinulle hoetaan koko ajan, ettet pysty, et osaa, sinusta ei ole siihen tai että olet ruma, tyhmä ja huono, alat vähitellen uskoa siihen itsekin ja siitä tulee totuus myös omassa mielessäsi.

Sanoilla on suuri merkitys siinä, miten kohtelemme toisia ihmisiä. Sanottuja sanoja et saa takaisin ja niitä ei tulisi heitellä mielivaltaisesti. Sitä suu puhuu, mitä sydän on täynnä. Kun nuoren sydän on täynnä elämäiloa ja nuoruuden riemua, miksi hän ei antaisi sen näkyä ja kuulua. Jos minun sydämeni on syystä tai toisesta täynnä aikuisuuden vastuita ja velvollisuuksia ja siksi minun on vaikea sietää nuoruuden pirskahteluita, toivottavasti en anna sen näkyä tai ainakaan kuulua.