Tyttäreni siirtyy yläkouluun ja samalla koulu vaihtuu. Tutuksi käyneelle alakoululle täytyy nyt jättää jäähyväiset. Kevätjuhlissa katselin liikuttuneena, kuinka ekaluokkalaiset antoivat ruusut kuudesluokkalaisille kummioppilailleen. Mietin samalla nopeasti ohi vilahtanutta kuutta vuotta – ja tapani mukaan tietenkin myös tulevaa.
Millainen on seuraava kouluetappi, yläkoulun kolme vuotta? Millaiselta maailma silloin näyttää? Edelliseenkin kolmeen vuoteen mahtuu kaikenlaista, mitä ei odottanut. Tai jos katselee yläkoulua ja peräti hallitusohjelmaakin pidemmälle, millaiselta tulevaisuus näyttää? Millaisessa maailmassa tyttäreni tulee elämään?
Viime vuosina olen törmännyt useampiin kutsuihin ja kehotuksiin ajatella erityisen pitkää aikaväliä, reilusti omaa tai tyttärenikin elinikää pidempää. Esimerkiksi Richard Fisher pui kirjassaan The Long View suhdettamme aikaan ja miten olemme päätyneet lyhytnäköisyyden ja alati lyhenevän nykyhetken vangeiksi. Douglas Rushkoff puolestaan jatkaa Alvin Tofflerin tulevaisuusklassikko Future Shockin argumenttia kirjassaan Present Shock ja väittää, että nykyhetki on niin nopeasti muuttuva, että tunnemme olevamme vieraassa kulttuurissa ihan vain nykyisyydessämme. Roman Krznaric kannustaa meitä olemaan hyviä esivanhempia kirjassaan The Good Ancestor eli miettimään myös meidän jälkeemme tulevia sukupolvia.
Pitkän aikavälin pohtiminen tuntuu helposti irralliselta, jopa sellaiselta luksukselta, johon tässä kiivaassa ajassa ei ole varaa. Kaikissa edellä mainituissa kirjoissa on kuitenkin runsaasti esimerkkejä siitä, miten ihmiskunta on historiansa saatossa onnistuneesti ajatellut yhtä elinikää pidemmälle, oli kyseessä sitten katedraalien rakentaminen tai seuraavien sukupolvien huomioiminen päätöksenteossa.
Esimerkkejä pitkän aikavälin ajattelusta löytyy tälläkin hetkellä niin politiikasta kuin yritysmaailmasta, vaikka kvartaalitalous ja vaalikaudet ohjaavatkin toiseen suuntaan.