Kuva: Miila Kankaanranta
Väinö muistutti hiukan joulupukkia harmaine partoineen ja nykerönenineen. Hänen silmissään oli aina jotain salaperäistä, ja ihmekös tuo, sillä vaikka Väinö asui ja työskenteli ihmisten parissa, hän kuului tonttukansaan.
– Tässä minä nyt olen! Aino tervehti iloisesti ystäväänsä ja nykäisi tonttulakin päähänsä.