Voiko äiti toivoa oman lapsensa kuolemaa parempana vaihtoehtona jollekin muulle? Sikiääkö epätoivosta niin mahdottomia ja niin salaisia ajatuksen häiveitä, ettei ihminen myönnä niitä edes itselleen ja koettaa unohtaa ne kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan? Saako tuska lapsen elämän puolesta äidin lopulta murtumaan, luovuttamaan, sulkemaan sydämensä ja kodin ovet?
Kun Oulussa puhutaan ihmisistä kuin roskista, Nykyteatteri Vera Audentia tulee esiin kuin tilauksesta.
Uuden oululaisen esittävän taiteen ryhmän esikoisnäytelmä Riittämätön kertoo kouluikäisestä pojasta, joka on luisumassa huumesumuun ja pillerimaahan.
Näkökulma on lähimmäisen, äidin, jonka on vaikea ymmärtää ja hyväksyä, että aineissa lähes tajuttomana makaava nuorimies on se pikkuinen nappisilmä, joka hymyili aamuisin aurinkoisesti pinnasängystä.
Tosielämästä ammentavassa käsikirjoituksessa on antiikin tragedian ainekset. Juonessa ei kyllä ole kaikkivoipia jumalia, mutta sitäkin vaikeammin tavoitettavia päihdetyöntekijöitä, tyhjiä sosiaalivirastoja ja puhelinpäivystysaikoja, numeroita, joihin ei vastata tai jotka ovat varattuja.
”Eihän se edes tee mitään! Pidä kulttuuriesityksesi!” joku karjaisee katsomossa ja ryntää huppu silmillä ulos Valvesalista. Etukatsomo hätkähtää ja päät kääntyvät katsomaan, mitä keskisalissa oikein tapahtuu.
”Näinkö tämän piti alkaa”, lukee ajatuskuplassa.
Pitkähiuksinen, keski-ikäinen nainen ryntää kiireesti nuorukaisen perään anteeksi pyydellen.
Näin Riittämätön alkaa. Tapahtumat yllättävät ja hämmentävät heti yleisön. Tällaista se on, reaktiivista ja arvaamatonta. Tapahtumat, sanat ja tanssit eivät hyssyttele eivätkä sensuroi.
Teos edustaa monitaidetta, jossa tanssi, teatteri ja musiikki valuvat yhteen kuin vuot. Vaikka tarinassa on tosipohja ja sisällä kahden käsikirjoittajan omakohtaiset kokemukset huumeidenkäyttäjän lähipiiristä, esitys ei ole varsinaisesti dokumentaarinen.
Äiti (Miili Wong) esittää Jere-poikansa (Mika Törmä) kanssa sitä nousujen ja laskujen draamaa, jota huumeidenkäyttäjien perheissä eletään.
Miia Ahosen koreografiat hänelle itselleen ja Hanna-Kaija Takalolle antavat ilmaisun tunteille, joille ei ole sanallista muotoa. Hetkittäin tanssi kulkee monologin rinnalla, välillä tanssijat siirtyvät äidin tunnetiloihin. Yllättävällä tavalla liike tekee yksityisestä yhteistä, meitä kaikkia koskevaa.
Tanssijoiden ilmaisu on ahdistuneen pidäteltyä, sormien värinään asti. Sitten joku tarttuu heihin kuin sisältä päin ja imaisee fyysiseen pyörteeseen.
Musiikkikappaleet tarjoavat suvantokohtia, joissa äitikin voi hengittää. Mika Törmän sanoituksissa on riipaisevaa sisältöä: ”Äiti rakastaa sua, kuuhun ja takas, kuuhun ja takas.”
Vera Audentia: Riittämätön.
Käsikirjoitus ja esittäjät Miili Wong, Hanna-Kaija Takalo, Mika Törmä ja Miia Ahonen. Ohjaus Miili Wong.
Koreografia Miia Ahonen.
Sävellys ja sanoitus Mika Törmä.
Muusikot Mika Törmä, Saaga Suonvieri ja Oskari Elomaa.
Valvesali 19.9.2018.
Neljän taiteen ammattilaisen ryhmä
Nykyteatteri Vera Audentia on perustettu Oulussa 2017. Neljän taiteen ammattilaisen ryhmä – Hanna-Kaija Takalo, Miili Wong, Miia Ahonen, Mika Törmä – aikoo tuottaa nykyteatteriteoksia, tilateoksia, esitystaidetta ja työpajoja Pohjois-Pohjanmaan alueella.
– Vera Audentia on vapaan kentän monitaiteinen teatteri, joka edustaa taiteiden välistä vastavuoroisuutta, tanssija, tuottaja Hanna-Kaija Takalo kertoo.
Vera Audentia on latinaa ja tarkoittaa aidosti rohkeaa.
– Meillä on ideologia, että tehdään teoksia, jotka puhuttelevat. Yritämme olla yhteiskunnallisesti reflektoivia. Pyritään käsittelemään asioita, joista vaietaan. Kipeitä aiheita, jotka ohitetaan.
Teos Riittämätön lähti liikkeelle ohjaaja, näyttelijä Miili Wongin ja Takalon keskustelujen pohjalta.
– Olemme huumeidenkäyttäjien läheisiä. Koettiin kumpikin, että tämä on kipeä aihe. Läheiset sairastavat tosi paljon, mutta eivät uskalla tuoda asiaa julki. Ajatus on saada näkyvyyttä ja puhetta asian ympärille. Tabua rikottua.
Lähin yhteistyökumppani on Nuorten Ystävien ja Oulun kriisikeskuksen Verto-hanke, joka tarjoaa matalan kynnyksen vertaistoimintaa huumeiden käyttäjille ja heidän läheisilleen.
Kriitikko kiteyttää
Elämän maku: Esitykseen syntyy luontevuuden ja uskottavuuden tuntu, kun kohtaukset on rakennettu improvisaatiolla ja puhutut tekstit saavat elää. Rankasta roolista huolimatta esityksen piristysruiske on lörpöttelevää 17-vuotiasta esittävä Miia Ahonen.
Läheisille ääni: Esitys nostaa näkyviin narkomaanien rinnalla ja puolesta taistelevat lähimmäiset. Samannäköiset kuin me. Epätoivo, häpeä, suru ja itsesyytös saavat kasvot, mutta myös kaikkensa antava rakkaus.