Viikko-Kaleva

Mainos

Urheilu on vaietun vuo­si­kym­me­nen­sä vanki

Suomen yleisurheilun nousu alkoi vuonna 1971, kun Juha Väätäinen voitti 10 000 metrin Euuropan mestaruuden Helsingissä.
Viikko-Kaleva 9.4.2006 0:00
Martti Helenius
Suomi urheiltiin maailmankartalle Tukholman kisoista 1912 alkaen. Sen jälkeen kultaa tuli kaikista kisoista vuoteen 1948 saakka. Vuoden 1948 jälkeen mitalimäärä alkoi kiristyvässä kilpailussa vähentyä, ja vasta Tokiossa 1964 Pauli Nevala toi Suomelle 16 vuoden tauon jälkeen olympiakultaa.

1960-luvun lopun aikoihin, kun alamäen pohja meillä oli saavutettu, halu eteenpäin tulosten teossa oli suorastaan hurmoshenkistä. Edessä olivat yleisurheilun EM-kisat Helsingissä ja vuotta myöhemmin Münchenin olympiakisat.

Hiljaisten kestävyysjuoksuvuosien jälkeen Juha Väätäisen Euroopan mestaruus 1971 tuntui uskomattomalta. Vielä hämmästyttävämpää olivat sitten Pekka Vasalan ja Lasse Virenin olympiakullat seuraavana vuonna.

Vertaillaanpa kyseisiä juoksuja, nehän ovat vertailukelpoisia suorituksia aikoineen ja matkoineen. Vasala olisi jättänyt ajallaan 3.36,6 viime kesän Suomen parasta 1 500 metrin juoksijaa yli viisi sekuntia, eli loppusuoran puoleen väliin. Viren puolestaan olisi 10 000 metrin parhaalla ajallaan 27.38,4 kukistanut viime kesän parhaan, Janne Holmenin, 93 sekunnin erolla eli puolitoista ratakierrosta.

1970-luvulla oli paljon muitakin uskomattoman kovia suorituksia. 1972 Raimo Vilen juoksi 100 metriä tasan kymmenen sekuntia, Markku Kukkoaho 400 metriä aikaan 45,49 ja Ari Salin 400 sadan metrin aidat 49,5. Tapani Ilkan valmentama Riitta Salin juoksi 400 metrin Euroopan mestariksi Roomassa 1974 maailmanennätysajalla 50,14.

Samana vuonna Reijo Ståhlberg työnsi kuulaa 21,26 ja myöhemmin vielä 21,69 malliksi 2000-luvun työntäjillemme. 1975 Tapio Kantanen juoksi 3000 metrin esteet 8.12,6.



Veridopingepäily jo 1972


Toiveena on ollut, että etäisyys 1970-lukuun olisi tuonut esiin totuuden senaikaisista huipputuloksista, mutta näin ei ole käynyt. Tietoa salataan edelleen, vaikka joillakin tuo tieto varmasti olisi.

Kummallista on, ettei kukaan tai mikään taho 1970-luvulta ole tullut vakuuttamaan nykyurheilijoillemme sitä, että puhtaalla urheilullakin voitiin tehdä loistavia tuloksia. Vielä kummallisempaa on, ettei nykymenetelmillä, vankalla tieteellisellä kokemuksella ja hyvinkin ammattimaisella harjoittelulla päästä noihin tuloksiin.

Kolmen vuosikymmenen ajanjakso osoittaa, että noissa silloisissa huippusuorituksissa oli jotain uskomatonta. On syytä epäillä, ettei valmentautuminen ollut 1970-luvulla täysin viatonta.

"On luultavaa, että lääketiede on ollut mukana valmentautumisessa ja on osallistunut myös dopingin salaamiseen", kirjoittaa Seppo Pänkäläinen kirjassaan Suomalainen doping (Tammer-Paino, Tampere 1993).

Urheilulääkärit ovat osaltaan olleet luomassa doping-ilmiön. Apulaisprofessori Eino Heikkinen esitti jo 1972 veridopingepäilyjä, mutta hänet teilattiin silloin vain huippu-urheilun vastustajaksi.



Suomi johti tutkimusta


1960-luvun lopussa Risto Elovainio aloitti tieteelliset tutkimukset anabolisten steroidien vaikutuksista. Suomea on pidetty 1970-luvun alussa hormonitutkimuksen johtavana maana maailmassa.

Syyslukukaudella 1970 profesori, steroidihormonien tutkija Herman Adlercreutz esitteli Helsingissä kliinisen kemian kurssilla lääketieteen opiskelijoille tutkimusraporttia, jossa voitiin tieteellisesti todistaa hormonien edistävän palautumista ja nopeuttavan lihasvoiman kasvua.

Mieshormonien, testosteronin molekyylirakennetta muuttamalla oli valmistettu keinotekoisesti eri tavoin vaikuttavia anabolisia steroideja. Samaan aikaan Ruotsissa korkeakouluopiskelijat tutkivat ja kokeilivat apulaisprofessori Björn Ekblomin johdolla veren vaihdon vaikutusta suoritustehoon. He pystyivät osoittamaan, että kun koehenkilöille annettiin 28 vuorokauden kuluttua heiltä otettua verta, se toimi erinomaisena piristysaineena ja lisäsi koehenkilöiden suoritustehoa.

On sinisilmäistä uskoa, etteikö näillä tutkimustuloksilla ja 1970-luvun uskomattomilla urheilusuorituksilla olisi mitään tekemistä toistensa kanssa. Pikemminkin on syytä uskoa, että tutkimuksista seurasi yritystä parantaa keinotekoisesti urheilusuorituksia.

Kansainvälinen olympiakomitea KOK julkaisi 27 dopingaineen listan 1971. Lista koostui siihen asti tunnetuista piristeistä. Doping oli jo silloin kehittynyt piristeiden käytöstä hormonien käyttöön, verenvaihtoon, ja peiteaineiden kehittelyyn.

Pyrkimystä sekä tuloksiin että julkisuuteen millä tahansa keinoilla oli myös urheilulääkäreillä.

"Arvelisin noin puolen Rooman 1974 EM-kisajoukkueen käyttäneen meidän antamiamme aineita. Olimme vuosina 1973-1974 usean urheilijan apuna, kun tutkin hormonien vaikutuksia aivolisäkkeeseen" lausui apulaisprofessori Juhani Leppäluoto laajassa Turun Sanomien dopingartikkelisarjassa 27.12. 1992 tarkoittaen itseään ja urheilulääkäri Sakari Oravaa.

Reseptejä kirjoittivat monet muutkin urheilulääkärit, mutta tekemisensä ovat tunnustaneet vain harvat.
Markku Alenin
ja Eino Heikkisen tutkimusten mukaan "reseptilääkäreitä" oli ainakin 18. Lääkintöhallitus joutuikin 1981 ojentamaan lääkäreitä: "Lääkkeiden määrääminen urheilussa tarvittavan suorituskyvyn parantamiseksi ei täytä lääkärintoimen harjoittamisesta annetun lain edellytyksiä".



Menestymisen pakko


Hormoneja oli helppo hankkia itäblokin maista, ja niistä tulleet urheilijat myivät niitä kilpailumatkoillaan Suomessa. Näin tekivät muun muassa puolalainen keihäänheittäjä Janusz Sidlo ja virolainen kuulamies Kaupo Metsur.

Tämä kontrolloimaton hormonien hankinta ja käyttö johtivat moniin haitta- ja jälkivaikutuksiin aina kuolemantapauksiin asti, mutta niitä ei ole juurikaan tuotu päivänvaloon.

Pauli Nevala on kertonut, että pakko oli kokeilla Jorma Kinnusen kanssa "ryssänpillereitä", muuten ei olisi pysynyt kärjen mukana. Keihäskaksikko ei aluksi tiennyt, vaikuttivatko pillerit pään vai lihassolujen kautta.

Jorma Kinnusen kirjassa lukee: "Kun menimme Nevalan kanssa metsälle, ajokoira steppasi riimu kireällä. Kysyin, ettet kai antanut koiralle pillereitä? Pauli myönsi, että juu, tabletti päivässä. Ja katso kun karva kiiltää ja jänis saa kyytiä aamusta iltaan."

Kinnunen on todennut myös, että huippu-urheilija syö vaikka ketun paskaa, jos se parantaa tuloksia.

1968 olympiakultaa voittanut Kaarlo Kangasniemi oli aikansa kansallissankari, mutta hänkin myönsi Viikkosanomissa 1974/7 turvautuneensa kiellettyihin keinoihin.

Hannu Siitonen voitti Roomassa Euroopan mestaruuden 1974 ja olympiahopeaa Montrealissa 1976. Myöhemmin myös hän on tunnustanut käyttäneensä hormoneja lääkärin valvonnassa ja Pauli Nevalan valmennuksessa.



Sallitut ja kielletyt aineet


Doping määriteltiin Kansainvälisen yleisurheiluliiton IAAF:n säännöissä jo 1928, ja kiihottavien aineiden käyttö kiellettiin. Nyt dopingilla tarkoitetaan urheilusuoritusten keinotekoista parantamista lääkeaineilla, elimistölle vieraan tai siihen verrattavan aineen tai menetelmän avulla.

Keinotekoisen tulostenteon määritelmää on yritetty ohittaa, ylittää ja kiertää monella metodilla. Kaikkea sitä, mitä ei ole erikseen kielletty, on pidetty sallittuna.

Hormonit kiellettiin 1.1.1975 ja veridoping kansainvälisesti 1986. Kieltojen jälkeen alettiin myös testata niitä mahdollisten väärinkäyttöjen varalta. Kun testattiin piristeitä, käytettiin jo hormoneita, ja kun niitä testattiin, oli käytössä jo veridoping.

Hormonien käytöstä alkoi tulla vedenpitäviä todisteitakin tiheästi. Euroopan cupin finaalissa 1977 jäivät kiinni keihäsmies Seppo Hovinen, kiekonheittäjä Markku Tuokko ja korkeushyppääjä Asko Pesonen.

Pesonen on kertonut saaneensa hormonireseptejä ja tarkat käyttöohjeet urheilulääkäri Pekka Peltokalliolta, mutta Peltokallio on kiistänyt väitteet. Tuokko on kertonut aloittaneensa hormonien käytön jo 1971. Kiinni jäämistään Pesonen ja Tuokko perustelivat sillä, että he luulivat kahden viikon tauon, varoajan, hävittävän käytön jäljet.

Moskovan olympialaisissa 1980 Kaarlo Maaninka sai hopeaa 10 000 metrillä ja 5 000 metrillä pronssia, mutta myönsi myöhemmin uskoon tultuaan turvautuneensa veridopingiin. Samoissa kisoissa kiekonheittäjä Ulla Lundholm jäi kiinni Suomen joukkueen omissa testeissä. Käry salattiin, ja Lundholm jäi kisastaan pois "rintalihasrevähtymän" vuoksi.



Vain urheilija vastaa


Seuraavissa olympialaisissa Martti Vainiolla testattiin anabolisia Primobolan steroideja virtsassa. Samana vuonna jo huhtikuussa SUL:n testeissä Rotterdamin maratonilla hän oli antanut positiivisen näytteen, joka salattiin.

Vainion tapausta verhosikin oikein valheiden vyyhti, eikä steroidisotkua pajastettu koskaan. Lopulta SUL uhrasi valmennuspäällikkö Antti Lanamäen ja päävalmentaja Timo Vuorimaan, ja muutaman muun toimijan osuus saatiin ohitetuksi. Se oli ensimmäinen ja lähes ainut kerta yleisurheilussa, kun urheilijan lisäksi löydettiin muitakin syyllisiä.

Moukarimies Hannu Polvi jäi kiinni 1985 hormonien käytöstä, niin kuin kuulamiehet Janne Ronkainen 1991, Markus Koistinen ja Petri Torniainen 1996.

1 500 metrin juoksija Minna Lainio kärysi harjoittelukaudella 1993 nandrolon-nimisen anabolisen steroidin käytöstä. Hän kävi oikeutta puhtaudestaan pitkään ja kalliisti Urheiluliittoa vastaan ja hävisi kanteensa 1996 Helsingin käräjäoikeudessa.

Pikajuoksija Ville Vakkuri kärysi keväällä 2001, ja osoitti juniorina, ettei doping ole vain jo vähän ikääntyneiden huippu-urheilijoiden viimeinen mahdollisuus tulostentekoon.



Moni taho mukana


Aloite hormonien käyttöön tuli urheilijoilta ulkomailta saatujen kokemusten jälkeen. Yleisurheilun nousua halunneet urheilulääkärit, valmentajat ja johtajat eivät torjuneet kehitystä, koska näin meneteltiin muuallakin. Valtiokaan ei ole asettunut ohjailemaan urheiluliikettä dopingkysymyksessä.

Poliittisessa liturgiassa doping on tuomittu, mutta siihen se on jäänyt. Koskaan ei vaadittu kiinnijäämisten perinpohjaista selvittämistä. Voidaankin kysyä, onko ollut myös valtiovallan etu, että suomalainen urheiluliike on menestynyt kansainvälisesti - millä tahansa hinnalla?

Virallisesti käryjen käydessä kukaan ei tiennyt mitään, eivät valmentajat, urheilulääkärit eivätkä johtajat. Montrealin kisojen alla 1976 valmennuspäällikkö Kalevi Tuominen allekirjoitti joukkueenjohtaja Pertti Paloheimon pyynnöstä lääkärien Helmer Kvistin ja Markku järvisen laatimat ohjeet kilpailijoille: "Kaksi viikkoa ennen kisoihin lähtöä hormonien käyttö on lopetettava. Viikko sitä ennen enintään yksi 5 milligramman hormonitabletti päivässä, ja viikko sitä ennen korkeintaan kaksi tablettia päivässä."

Olisiko sitä tarpeettomana tarvinnut kirjoittaa? Urheilulääketieteen merkitys suomalaismenestykselle on tälläkin tavalla todistettu. Montrealin kisoissa säästyttiin käryiltä, kun Seppo Hovinen käännytettiin lentokoneen portailta ja kaksi muuta yleisurheilijaa totesi saaneensa selkäsärkyjä, kaiken varalta, joukkueen omien testausten jälkeen.



Oikeaa tietoa kaivataan


On korostettu sitä, että hormonit olivat sallittuja vuoteen 1975 ja veridoping 1986 saakka. Sitä ennen saavutetut mitalit ovat urheilun omien sääntöjen mukaisesti saavutettuja. Siksi voitaisiin varsin hyvin paljastaa, ketkä urheilijoistamme käyttivät hormoneja ja verenvaihtoja ja ketkä eivät. Joillakin tuo tieto on.

Voi vain miettiä sitä, miltä tuntuisi, jos jotkut olympiavoittajamme nyt paljastaisivat menestyksensä perustuneen osin hormoneihin ja veridopingiin: katoaisiko urheilukunniamme, hajoaisivatko illuusiot?

Laillisuudesta huolimatta urheiluliike on pitänyt hormoneita ja veridopingia alusta alkaen epäterveenä ilmiönä, ja urheiluliikkeessä mukana olleiden vaikeneminen on siksi ymmärrettävää. Selvitystyö Suomessakin olisi kuitenkin tehtävä, jotta urheiluhistoriaa kirjoitettaisiin oikein, ja ennen kaikkea siksi, että tulisi oikeaa arvostusta nykyisille tulostentekijöille.


Kirjoittaja on liikunnanopettaja
Heinolasta.

MAINOS
Tiedätkö aiheesta enemmän?
Lähetä vinkki, kuva tai video!
13222
Mainos

Kommentoi

Kangasniemi ei käyttänyt kiellettyjä lääkkeitä. Vain sallittuja hormooneja. Mitalleja ei olisi herunut yhtään missään olympikisoissa ilman lääkeaineita. Tekopyhät vain sanovat he eivät ole käyttäneet. Hepulisarjan urheilija ei tarvitsekaan käyttää.

Vastaa Ilmoita asiaton viesti

Ansiokas artikkeli, mutta hieman huolellisuutta olisi tehnyt sille hyvää. Kangasniemi ei ole myöntänyt "käyttäneensä kiellettyjä aineita", hormonien käytön toki. Hormonit eivät todella olleet kiellettyjä ennen 1975, sitä aikaisempien käyttäjien tuomitseminen on typerää ja moraalisesti väärin. Hormonit käsitteenä on tietysti kovin ylimalkainen.

"urheiluliike on pitänyt hormoneita ja veridopingia alusta alkaen epäterveenä ilmiönä" - Tuo lause on paikkaansa pitämätön hurskastelu. - Sattaa olla, että liturgioissa ja juhlapuheissa on sen kaltaisia ilmaisuja ollut.

Vastaa Ilmoita asiaton viesti

Katsottuani Sinivalkoinen valhe-dokkarin, innostuin tästä aiheesta oikein toden teolla ja onhan tuota tietoa näköjään tihkunut viimeiset 50 vuotta tasaiseen tahtiin, mutta se kokonaiskuva on ollut kyllä suurelta yleisöltä täysin tietämättömissä.
Jostain syystä itsellä ei ole ollut mitään vaikeuksia hyväksyä tämä totuus suomalaisesta hiihto- ja muusta urheilusta. Ja tänä päivänä sama meno jatkuu, mikään ei ole muuttunut.

Nyt kiinnostaa juuri tämä, että onko Suomi todella ollut se edelläkävijä ja ainakin yksi suurista ammattimaisista dopingien käyttäjämaista ihan sieltä viime vuosisadan alkupuoliskolta alkaen.

Vaikeatahan tätä on selvittää kun käytännöllisesti katsoen kaikki, jotka tästä mitään tietävät, niin valehtelevat kuin hullut tai vaikenevat kuin muuri. Ja se joukko on iso, ihan näitä ex-presidenttiehdokkaita myöden.

Nyt olisi suurin haave, että Suomi räjäyttäisi tämän "pankin" ja toisi täydellisesti julkisuuteen sen suuren huijauksen ja kaiken mitä siihen liittyy, ja totuushan on, että jos sanoo, että
kaikki suomen arvokisamitalit ainakin hiihtourheilussa(ja ilmeisesti myös juoksussa), ovat tulleet joka ikinen dopingin käytön myötä, niin se on pienempi valhe, kuin se, että ne olisivat tulleet ilman dopingia.

Onhan se tuskallinen ja varmasti monelle äärimmäisen surullinen tieto, mutta vielä surullisempaa on, jos tästä jatketaan entiseen malliin ja yhä uudet sukupolvet joutuvat tähän kierteeseen, jossa on pakko valehdella kaikille loppuikänsä, sitä ei kyllä monen urhelilijan mielenterveys kestä.

Vastaa Ilmoita asiaton viesti

"Urheilulääketieteen merkitys suomalaismenestykselle on tälläkin tavalla todistettu. Montrealin kisoissa säästyttiin käryiltä, kun Seppo Hovinen käännytettiin lentokoneen portailta ja kaksi muuta yleisurheilijaa totesi saaneensa selkäsärkyjä, kaiken varalta, joukkueen omien testausten jälkeen."

Minkä koneen rappusilta Hovinen käännytettin? Montrealissa Sepon keppi lensi ihan komeasti.

Vastaa Ilmoita asiaton viesti

Kyseessä oli Montrealin esikisat 1975,juttua löytyy asiasta Pertti Paloheimon muistelmista.

Vastaa Ilmoita asiaton viesti
Mainos
Mainos

Uutisvirta

Etusivulla nyt

Mainos

Paikallissää

Juttutupa

Kuumin keskustelu nyt

Venäjä vain uhkailee?

157 viestiä | Lue keskustelu

Päivän tykätyin viesti

Ansiosidonnainen työttömyyskorvaus – valtion piikkiin

Hmm? Toisessa keskusteluketjussa haluat muuttaa eläkeasioita ja siinä ketjussa ei ole mitään ongelmaa että "demokraattis... Lue lisää...
Typykkä!

Jari ja sarjakuvat

Jari

24.6.
Jari on tauolla. 26.6. - 1.8.

Naapurit

25.7.
Mainos
;

Uutiset osastoittain

Palvelemme sinua

Asiakaspalvelumme auttaa sinua mielellään Kalevan tilausasioissa ja muissa lukijan palveluissa.

Asiakaspalvelu

(08) 5377 610 (ma-pe 9-16)

www.kaleva.fi/asiakaspalvelu

Kalevan medioilla tavoitat 379 000 lukijaa.

Yrityspalvelut

(08) 5377 180

www.kaleva.fi/yrityspalvelut


stats-image