On iso ilo kertoa kaikille Madonnan keikkaa edeltäneeseen etukäteishössötykseen kyllästyneille: konsertti oli yksi vuoden tapauksia myös sisällöllisesti.
Erään maakuntalehden klassisen musiikin asiantuntija paljasti konserttipäivän kolumnissaan, että Madonnan musiikki on tyhjänpäiväistä jumputusta. Tyhjyydestä en tiedä, mutta jumputusta se on. Se on New Yorkin vaihtoehtodiskon ja myös -rockin piiristä noussutta tanssimusiikkia, josta MTV teki lopun ajan maailmanmusiikkia. Gay- ja rotupiirteet sulautuivat osaksi länsimaisen kevyen musiikin massatapettia.
Madonna on musiikillisesti ajateltuna kaukana kotoa 100 000 ihmisen konserteissa. Klubitunnelmat välittyvät paremmin levyjen kautta jos tilanne vain suo.
Mutta Madonnan konsertti ei olekaan musiikkia. Se on sirkusta, Broadway-huumaa, populaaria tanssitaidetta, urheilukisailua, videotaidetta ja elokuvallista spektaakkelia. Katsoja ei oikein tiedä, mitä milloinkin pitäisi katsoa. Joka puolella tapahtuu koko ajan.
Alussa Madonna ja posse ajavat keskikäytävää Rolls Roycella ja Kanye West räppää videolta Beat Goes On -kappaleessa. Sitten tanssijat lavastavat kehään nyrkkeilymatsin. Videoterveisensä heittää myös Britney Spears (Human Nature). Välikkeessä paikalle ilmestyy Michael Jackson tanssijan tulkitsemana.
80-luvun New Yorkin keskusta avautuu (Into The Groove) Keith Haringin kuvin. Parissa biisissä Madonna soittaa itse sähkökitaraa -- ja tietysti oikeanoppisen eteenpäin työntyvällä tyylillä. Buddhalaisia piiloviestejäkin löytyy.
Musiikkiakin on 80-luvun diskosta aikamme elektroniseen danceen, flamencosta rapiin ja itämaisista sävyistä balkanilaiseen poljentoon. Mutta kokonaisuus on se, mistä maksetaan ja mikä tekee vaikutuksen. Kokonaistaideteos on yksinkertaisesti nimeltään Madonna.
Kohokohtia oli paljon, mutta yksi nousi yli muiden. She´ s Not Me -kappaleessa Madonna pilailee omien entisten inkarnaatioidensa (videoista kuten Material Girl, Like a Virgin ja Open Your Heart) kanssa. Popin kuningattarella on myös itseironia hankala laji hallussa.
