Varmasti samantapaisia asioita kuin kenen hyvänsä sääntöjä kyseenalaistavan myöhäisteinin päässä. Se oli sellaista oman identiteetin ja paikan etsintää, mikä on nuorten tehtävä.
Punk erottui. Se oli jotain muuta kuin mitä siihen mennessä oli ollut. Rock- ja pop-musiikki oli silloin, jos ei kuolleessa, niin aika huonossa tilassa. Siinä ei tapahtunut oikein mitään, minkä olisi tunnistanut aidoksi tunteeksi. Punkissa tunnetta oli. 50-luvulle hakeutuminen ja hileily tuntuivat tyhjältä.
Ei Nivalassa suhtauduttu juuri mitenkään. Loppujen lopuksi siellä sai olla minkälainen halusi, enkä pahemmin kärsinyt ennakkoluuloista. Siellä ei ollut ainakaan väkivallan uhkaa niin kuin Helsingissä, Keravalla tai Tampereella, missä erilaiset nuorisoyhteisöt pitivät hyvänä ideana moksia toisiaan turpaan. Kerran tai pari koin tällaistakin muualla käydessäni.
Punk oli lähtölaukaus sen ymmärtämiseen, että kuka tahansa, jolla on vähänkin lahjoja, pystyy tekemään oman taiteensa. Ei tarvitse käydä kymmentä vuotta kouluja, jotta saa luvan kirjoittaa, tehdä musiikkia tai maalata. Kaikki lähtee omasta halusta luoda jotakin.
Jos musiikkia ajatellaan, en ole kovinkaan punk. Tosin nyt olen ruvennut kuuntelemaan uudestaan joitakin levyjä, ja sattumalta kuullut punk-biisit kuulostavat usein hienoilta. Mutta 95-prosenttisesti kuuntelen kaikkea muuta kuin punkkia, paitsi en heviä, iskelmää ja suomirokkia. Klassisestakaan en jostain syystä ole vielä kiinnostunut.
Koska toisinaan tämä kustantajan homma tuntuu niin työltä, ettei se ole enää mukavaa. Lopettamisen ajattelu on lopulta ehkä tavallaan lomaa. Kun ajattelen hetken, että lopetan, jaksan taas innostua. Minulla on kutsumus tähän touhuun, lopettaminen on kai käytännössä mahdotonta.
Se lähti juuri punkista ja tarpeesta tehdä asioita itse eikä vain käydä töissä ja tehdä niin kuin käsketään. Tämä on elämäntapa siinä missä kutsumuskin. Sitä vain on tottunut siihen, että olen sarjakuvakustantaja ja teen siihen liittyviä juttuja. Jos tämä jäisi pois, iso siivu elämästäni leikkautuisi pois.
Teen viikossa yleensä muutaman käsikirjoituksen ja käytän ehkä päivän Suuren Kurpitsan asioihin. Paljon riippuu vuodenajasta: kulunut syksy on ollut kiireinen, kun ilmestyi neljä uutta albumia. Jos välillä kyllästyttää, muistutan itseäni, että eihän minulla ole mitään valittamista. Saan tehdä sitä mitä haluankin.
Käyn siellä kuudesta kahdeksaan kertaa vuodessa pari päivää kerrallaan katsomassa vanhempia ja muutenkin. Fiilis vaihtelee. Jos vuodenaika ja sää ovat kurjia, voi olla melko ahdistavaakin. Siellä on yksi paikka, joka on minulle kuin toinen koti: Nivalan urheilukenttä. Vietin siellä paljon aikaa pikajuoksijana alle 20-vuotiaana. Mainittakoon nyt tässä sellainen hupaisa juttu, että otin yhteyttä vanhaan valmentajaani muutama viikko sitten. Treenaan ikämiesten SM-kisoihin ensi kesäksi.
Varmaankin harvinaisen hyvä ikäisekseni, mutta tietenkään sitä ei voi fysiikan lakien vuoksi verrata siihen, mitä se oli nuorena.
Kurjuus, kärsimys ja ryyppäämien ovat aika kehno lähtökohta taiteen tekemiselle. Tasapainoisempi elämä antaa paremmat eväät. En tunne kutsumusta tehdä elämästäni traagisesti päättyvää taideteosta.
Urheilu vie pois pöydän äärestä. Teen hommat kotona, mikä on lähinnä pöydän ääressä istumista. Myös dj:n työt ja musiikki vievät ajatukset pois käsikirjoittamisesta. Mutta kun lähden jonnekin, minulla on aina mukanani muistikirja.
Kyllä semmoista sattuu. Ideoista ei tosin voi tietää etukäteen, mikä niistä toimii. Jos idea on tosi hyvä, sen yleensä muistaa tai se pullahtaa myöhemmin mieleen. Paljon on varmasti unohtunut käyttökelpoistakin materiaalia. Mutta tuskin maailma on niissä mitään kovin korvaamatonta menettänyt.
Kommentoi