Yliopistot keskitetysti kerjuulle

1980-luvun alussa tein väitöskirjaani muutamia kuukausia stipendiaattina sekä Moskovassa että New Yorkissa. Amerikassa järjestelmä oli niin hajautettu, että ihmettelin, miten se yleensäkään toimii. Mutta vastaavasti Neuvostoliiton systeemi oli niin keskitetty, että senkin toimiminen oli suoranainen ihme. Mutta kun silmänsä pitää auki, jokaisesta maasta voi oppia jotakin.

Moskovassa naapurinani asui Liettuan Kaunasista oleva matematiikan dosentti, joka kertoi Neuvostoliiton yliopistojen tulostavoitejärjestelmästä. Jokaiselle tiedekunnalle oli asetettu tutkintotavoitteet ja jollei niitä saavutettu, professorit ja opettajat komennettiin kokoukseen, jossa heidät haukuttiin.

Älykkäinä ihmisinä heitä ei tarvinnut kovin monta kertaa haukkua ennen kuin tutkintotavoitteet saavutettiin. Naapurini kuitenkin ilmoitti, ettei hän henkilökohtaisesti valmistuneiden tasosta vastaa.

Järjestelmä toimi läpi koko sosialistisen leirin Moskovasta Itä-Berliiniin ja Havannaan saakk

Hallitukset määrittelivät, kuinka paljon lääkäreitä, insinöörejä tai opettajia tarvittiin ja vastaava määrä opiskelijoita otettiin yliopistoihin, joiden ammattiin valmistumisesta korkeakoulut vastasivat.

Kun Lapin yliopiston rehtori Esko Riepula 1990-luvulla esitteli meille uutta tutkintotavoitemallia, se tuntui kumman tutulta.

Euroopan unionissa syntyi 1990-luvulla kunnianhimoinen tavoite saavuttaa Yhdysvallat tieteen tasossa. Siispä malleja haettiin Amerikasta ja suosituksia OECD:sta. Monissa väkiluvultaan suurissa maissa onkin ideologialtaan ja rahoituspohjaltaan erilaisia yliopistoja. On valtion yliopistoja ja yksityisiä, joiden taustalta löytyy säätiöitä tai vaikkapa uskonnollisia yhdyskuntia, jotka ovat keränneet pääomia satojakin vuosia.

Ensimmäinen tammikuuta 2010 alkoi sitten Suomessakin uusi aika. Vuoden vaihteessa yliopistot irtautuivat valtiosta itsenäisiksi julkisoikeudellisiksi laitoksiksi ja kahdeksi säätiöyliopistoksi, joita ovat Aalto-yliopisto ja Tampereen tekninen yliopisto.

Tällä hetkellä eletään aikaa, jolloin kaiken pitää olla suurta, kuntienkin asukasluvultaan ja jollei ihmisiä löydy niin ainakin pinta-alaltaan. Niinpä yliopistotkin kovalla kiireellä fuusioituivat tai muodostivat allianssin tai konsortion näyttääkseen isommilta ja tehokkaammilta tai vain pelastaakseen olemassa olonsa.

Rehtorien neuvosto tavoitteli yliopistouudistuksella suurempaa vapautta valtion ohjauksesta. Tässä yhteydessä taisi kuitenkin unohtua se, mistä rahat tulevat. Kaikki Suomen yliopistot ovat valtion yliopistoja ja viime kädessä valtion rahoituksen varassa. Myös suuri osa kilpailtavasta Suomen Akatemian ja Tekesin rahasta on valtion rahaa. Ja niinhän se on, että se joka maksaa, se myös määrää - tavalla tai toisella.

Kaikesta huolimatta Aalto-yliopisto on keksijöiltään loistava innovaatio.

Tällä konseptilla Helsingin kauppakorkeakoulu, tekninen korkeakoulu ja taideteollinen korkeakoulu kaappasivat valtion yliopistorahoituksesta leijonan osan ja ryhtyivät luomaan omaa urajärjestelmää. Aalto-yliopisto on perustajilleen täysin riskitön yritys, sillä vaikkei siitä mitään erityistä syntyisikään, siihen kulutettuja rahoja ei koskaan voida periä takaisin.

Vaikka amerikkalaisten yliopistojen syntytausta ja rakenne poikkeavat huomattavasti suomalaisesta yliopistoverkostosta, käytäntöjä on haluttu tännekin rantauttaa. Yhtenä professoreiden valintakriteerinä esiintyy jo Euroopassakin kyky hankkia rahaa.

Joissakin yliopistoissa tämä rahanteon velvollisuus on ulotettu viimeiseen akateemisen ravintoketjun amanuenssiin saakka. Jos suunta jatkuu tällaisena on mielenkiintoista nähdä, mitä tässä profiloitumisen huumassa akateemisesta vapaudesta jää jäljelle.

Suomi on pieni maa, johon yleensä kerrallaan mahtuu vain yksi totuus, jonka perässä sitten muutama vuosi joukolla juostaan.

Toivottavasti tässä innossa ei tuhota jotain sellaista, minkä rakentaminen on vienyt vuosikymmeniä ja jota välttämättä ei koskaan saada takaisin, jos se menetetään. Näinhän kävi lukuisille suomalaisille vanhoille rakennuksille 60- ja 70-luvuilla. Helsingissäkin tämän repimisinnon seurauksena tuhottiin enemmän kauniita vanhoja kivitaloja kuin sodanaikaisissa pommituksissa.

Kuten vanhat talot, yliopistotkaan eivät ole vain seiniä. Ne ovat myös osa maisemaa, historiaa ja kulttuuria. Tässä yhteydessä ajattelen erityisesti vanhaa Kajaanin seminaaria. Kun joku onnistui sinne pääsemään, se oli suuri ilonaihe Paltamossa, Mieslahden kristillisessä kansanopistossa vielä 50-luvullakin.

Kirjoittaja on Lapin yliopiston
rikosoikeuden professori.