Toinen yhtä suuri yllätys oli Suomen inhimillisyys, itsekriittisyys ja elämää syvältä luotaava filosofisuus. Tällaista pehmeää pohdiskelua olisin odottanut kaikkein viimeisimpänä Suomen kaltaiselta paatuneelta Kekkos-historioitsijalta. Tämä positiivinen yllätys kantoi lukijaa läpi koko kirjan.

Käsitellyiksi tulevat niin Suomen ulkoisilta puitteiltaan ankea lapsuus ja sen traumat, liiaksi akateemiseen maailmaan keskittynyt nuoruus ja varhainen keski-ikä, masennukset ja rakastumiset kuin ulkoministeriön hyvät, pahat ja rumatkin.

Myös Linnan juhlista ja kotimaisista vaikuttajista Suomi sanoo kokemuksen rintaäänellä painavan mielipiteensä. Suomi on kokenut olevansa koko elämänsä ajan "jollain lailla sivussa", ja niinpä hän lateleekin selostuksiaan ulkopuolisen tarkkailijan analyyttisella otteella.

Uskotaan - Johanna-tytär on merkinnyt Juhani Suomelle elämän tarkoituksen täyttymystä. Se tulee teoksessa esille jopa liiankin korostuneesti. Suomi nimeää itsensä eräänlaiseksi elämän sivustaseuraajaksi, vorraajaksi, joka valittaa ja märehtii ajassa virtailevia negatiivisia ilmiöitä. Ennen kaikki tuntui olevan paremmin ja miehetkin rautaa.

Virkansa vuoksi Suomi ei ole koskaan uskaltanut avautua näin totaalisesti, kaiken negatiivisen tuskansa vuodattaen. Tässä mielessä hän on tyypillinen eläkkeelle jääjä: "Viimeinkin uskallan puhua suuni puhtaaksi."

Kunniansa saavatkin kuulla niin nykyhallituksen torsoksi turmelema yliopistomalli kuin ulkoministeri Alexander Stubb urheiluvouhkaamisineen. Samoin kylmän sodan päivistä takkinsa kääntäneet ´nuoleskelijat´ saavat sapiskaa. Samat pyrkyrit kun tuppaavat nykyisin kumartamaan suuren Neuvostoliiton sijasta Euroopan Unionille ja kaikkivoivalle markkinataloudelle.

Maamme kokonaisetu jää Suomen mukaan jalkoihin erilaisten intressitahojen pyrkiessä varmistamaan vain omia etujansa. Politiikassa Suomi seuraisi mieluiten edelleen sellaisia takavuosien ammattilaisia, jotka hoitaisivat esimerkiksi kansanedustajan tehtävänsä muiden töidensä ohella. Nykyiset "ammattipoliitikot" pyrkivät liikaa turvaamaan oman selustansa ja nöyristelevät siksi puolueensa johtajia vailla itsekritiikkiä ja omaa tahtoa.

Myös taakse jäävän työpaikkansa, ulkoministeriön, Suomi näkee melkoisen turmeltuneena. Enää sieltäkään ei löydä persoonia, joiden asiantuntemus ja auktoriteetti olisivat jotain poikkeuksellista. Nuoret, kielitaitoiset ja ylikoulutetut untuvikot (vrt. Suomen oma tytär Johanna, jonka tohtorinväitös oli yksi kirjan kliimaksikohta) eivät Suomen mielestä välttämättä ymmärrä diplomatian perimmäistä olemusta. Vanhat diplomaatit eivät olleet näin tehokkaita, hajuttomia ja mauttomia.

Kirjan vahvimmaksi viestiksi minulle jäi se syvällinen ja viisauksia kiteyttävä yleinen elämänpohdiskelu, jota Suomi yksittäisenä filosofi-muistelijana teoksessaan harrastaa. Eläkkeelle jääminen merkitsee hänelle viran jättämistä.

Rakkaalle Arja-vaimolleen hän oli kiitollinen saadessaan saatella vanhempansa ajasta ikuisuuteen arvokkaalla tavalla. Omasta kohdastaan eläkkeelle jäämisen kynnyksellä (huom. 67 vuoden ikä!) Suomi päästelee tuhman itseironisesti:

"Entä tästä eteenpäin? Tuskin mikään olennaisesti muuttuu. Jatkan oman elämäni sivustakatsojana, kuten tähänkin asti. Kirjoittamisesta en pääse irti, tuskin on haluakaan. Voisin tietysti opetella elämään, mutta tokko se enää onnistuu tällä iällä."

Suomi on niin paatunut Kekkos-tutkija, ettei hän ole malttanut kieltäytyä tekemästä vielä yhtä suurta Kekkos-teosta - sitä suurta koostetta, joka kokoaa Kekkosen elämänkaaren tiivistetysti yksien kansien väliin. Sen saamme tältä "liiaksi kohdettaan ymmärtävältä" UKK-tutkijalta lahjaksi ensi syksynä.