Politiikan eturivin jättävä puhemies Paavo Lipponen veti suuria linjoja, mutta myös kompuroi.Kaksinkertaisen pääministerin, eduskunnan puhemiehen Paavo Lipposen pitkä ja komea poliittinen ura on loppumassa eduskuntatyön päättymisen myötä. Ei ole epäilystäkään siitä, että Lipponen on 1990- ja 2000-luvun alun merkittävimpiä poliitikkoja Suomessa, ellei peräti merkittävin.
Vielä tältä istumalta on vaikea uskoa, että Lipponen vetäytyisi kokonaan politiikasta ja keskittyisi kirjoittamaan muistelmiaan. Ei tarvitsekaan, sillä keskustelijoita ei ole Suomessa liikaa. Aktiiviuran loppupuolella ja sen jälkeen poliitikko voi sitä paitsi puhua jo vapaammin. Tämä on ollut jo selvästi nähtävissä Lipposen kannanotoissa esimerkiksi Natosta ja ydinvoimasta.
Lipponen ei irrottautunut poliittisesta keskustelusta myöskään puhemiehenä. Ennen häntä puhemiehet olivat pysytelleet päivänpolitiikan ylä- ja ulkopuolella. Lipponen pysyi kuitenkin uudessa roolissaan pääosin kohtuudessa. Puhemiehen rooliin ei ole vain yhtä kaavaa.
Lipposen uran merkittävimmät saavutukset liittyvät EU-politiikkaan. Hän oli pääroolissa pääministerinä, kun Suomi liittyi euroalueeseen. Hänen kuningasajatuksensa oli viedä Suomi EU:n ytimeen. Strategia toimi niin kauan kuin EU oli kohtuullisen toimintakykyinen. Oli kiinnostavaa, että ulkoministeri Carl Bildt puhui juuri tällä viikolla siitä, että uusi hallitus haluaa viedä Ruotsin EU:n ytimeen.
Vastaamattomaksi kysymykseksi jää, millaista Nato-politiikkaa Lipponen olisi ajanut pääministerinä, jos hän olisi voittanut viime eduskuntavaalit. Hän ei ole viime vuosina pahemmin salaillut Nato-sympatioitaan.
Lipposen korkein kompastuskivi liittyi työllisyyteen. Lupaukset työttömyyden puolittamisesta eivät toteutuneet läheskään, ja työllisyystilanne on parantunut tuntuvasti vasta tällä hallituskaudella. Lipposen ykköshallituksen aikana julkisia menoja leikattiin kuitenkin rankasti valtiontalouden tervehdyttämiseksi.
Poliitikkona Lipposen ura ennen nousua huipulle oli yhtä tuskien taivalta. Äänestäjien suosioon Lipponen pääsi kunnolla vasta viime vaaleissa, joissa hän nousi valtakunnan ääniharavaksi. 1987 Lipponen jopa putosi eduskunnasta. Samana vuonna hän pyrki turhaan SDP:n puoluesihteeriksi. Vaikeudet jatkuivat 1990, jolloin hän hävisi puheenjohtajakilvassa. Paikka puolueen johdossa avautui kuin sattuman kauppaa 1993, kun Ulf Sundqvist kompastui STS-pankin sotkuihin.
Lipposella oli muutenkin ongelmia oman puolueensa kanssa. SDP:n riveissä on vähän niitä, jotka kiistäisivät hänen ansionsa. Puoluekenttää vaivasi kuitenkin se, että pääministerinä hän hoiti puoluetta kuin vasemmalla kädellä. Lipposella oli ongelmallinen suhde myös presidentiksi nousseeseen Tarja Haloseen. Sama päti myös Lipposen ja ulkoministeri Erkki Tuomiojan väleihin.
Pitkän uran dramaattisin hetki oli 2003, jolloin Lipponen otti eduskuntavaalikampanjassa yhteen vaalit voittaneen keskustan Anneli Jäätteenmäen kanssa Irak-politiikasta. Sydämistynyt Lipponen ei lähtenyt riviministeriksi, vaan valitsi puhemiehen tehtävän. Se oli henkilökohtaisesti ymmärrettävä valinta, mutta voi kysyä, olisiko sittenkin ollut viisaampi niellä ylpeys.
Politiikan retoriikkaan Lipponen toi kieltämättä oman värikkään lisänsä, mutta se ei ole paras osa hänen poliittista perintöään.