petri.hakkarainen@kaleva.fi
Kainuun marssin sanat elävät yhä hallintokokeilumaakunnassa. Vaikka harva pirtti enää piilee synkeän syntymämaan kolkassa, kainuulainen katselee yhä muutoksia syrjäkarein, vihaa muualta mestaroimaan saapuvia herroja ja valittaa elämän kurjuutta - jos ei ihan tosissaan, niin lämpimikseen.
Tämän suuntaisia ominaisuuksia nousi esille kajaanilaisen filosofian maisterin Maria Helon pro gradu -työssä. Kainuun kansa on kuitenkin muutosten imevässä nivassa lyönyt arpansa ja löytänyt ryhtinsä ja kunniatyönsä. Taika lienee taantunut, mutta vanhoillisuus elää yhä. Ja kotiseuturakkautta on niin, että merten taakse menneet raukatkin haaveilevat paluusta kotivaaran vapauteen.
Kainuulaisten vankka side luontoon on yhä katkaisematon. Matkailuesitteessä jopa kainuulainen jääräpäisyys, jurous ja takaperoisuus halutaan kääntää valtiksi, johon kannattaa tulla tutustumaan. Maria Helo arvelee, että Nälkämaan leima voikin olla kainuulaisuutta sitkeyttä kirkastava mainesana, mutta Ryysyrannaksi seutua ei sentään pitäisi mainostaa.
Ryysyrannan kujansuussa ollaan Oulujärven matkaoppaassa, joka varoittaa, että kainuulaiset ovat pukeutumistyylissään huolettomia. Yökerhossa miehet kuulemma voivat kulkea sonnustautuneena college-paitaan ja olutmerkin sponsoroimaan lippalakkiin. Oppaan neuvo on, että maalaismaisuudesta ei pidä välittää, vaan turisti itsekin voi lähteä kaupungille hieman huolettomasti laittautuneena.
Ruotsia puhuneiden herrojen ja Oulun tervaporvareiden herättämä epäily on jättänyt jäljen nykypolviinkin. Kysyttäessä kainuulainen myöntää, että herraviha on tänäänkin tuttu tuntemus. Asia käy selväksi myös paikallisten lehtien ja radion kansan äänistä. "Tänne tarvi tulla neuvomaan, kyllä täällä tiijetään, mitä susien kanssa tehhään."
Jonkinlaista yhteenkuuluvuutta kuitenkin tunnetaan Kainuun vedet mereen saattelevan Oulun kanssa. Oululaisuudessa ja kainuulaisuudessa on kuulemma sittenkin jotain yhteistä, liekö tervaveneiden ylämaista viemää tervettä metsäläisyyttä. Oululaisen kanssa on ainakin helpompi löytää jonkinlainen yhteinen jutunjuuri kuin etelän varisten.
Kainuulainen osaa myös valittamisen. Pettuleivän kitkeryys on siirtynyt geeneissä hampurilaissukupolvenkin suuhun, ja ulos suoltuu litaniaa, jota ei kuitenkaan kannata ottaa kovin tosissaan. Helo selittää, että valittaminen on enemmänkin tapa keskustella. Ennen kiusasivat halla ja kiviset pellot, nyt EU ja hallintokokeilu.
Kainuulainen vaatimattomuus ja omien saavutusten vähättely eivät ehkä ole parhaat eväät yhdentyvässä maailmassa pärjäämiseen. Kun osaamista kerran on, se pitää kailottaa julki levveällä Kaenuun murteella.
Ehkä kainuulainen itsetunto näkyy siinä, että vieraanvaraisuus kuuluu yhä tapoihin. Sitä herraakaan ei häädetä Kekkostielle kahvitta ja nisutta. Kylään saa mennä yhä aikaa varaamatta.
Harvoja Kainuuseen muualta ihan ummikkona muuttavia paikalliset eivät välttämättä päästä helpolla. Ollaan pinnallisen kohteliaita, mutta kaveriksi ja uskotuksi ystäväksi voi päästä vasta pitkän tarkkailun jälkeen.
Kainuulaisten luonteenpiirteiden summaus jättää saldon kuitenkin positiiviseksi. Sisussa ja selviämistaidoissa löytyy. Paljon puhuttu kainuulainen kateuskin on tasoittunut suomalaiseen keskivertoon.