EU:n perustuslaki, ydinvoima, apu Afganistanille: kaikista näistä presidentti Tarja Halonen on esittänyt kakkoskautensa alkajaisiksi poikkipuolisia kantoja. Presidentti on oma itsensä, mutta on sääli, jos valtainstituutiot ovat isoissa asioissa eri linjoilla.
Ei varmaankaan ole aina herkkua olla virassa, jota ehdotetaan milloin likvidoitavaksi milloin riisuttavaksi monista nykyisistä valtaoikeuksistaan. Kun viralla on kaiken muun päälle nykyiseen verrattuna loistelias menneisyys, hohto sen kuin himmenee. Kysymys on tietysti tasavallan presidentin tehtävästä.
Tarja Halosen uudelleenvalinta oli kovan työn takana. Sen varmistuttua Halonen antoi ymmärtää, että hän muuttaa tyyliään ja toimii aiempaa selkeämmin mielipidejohtajana ja tuo esiin kansalaisten huolia.
Toista kuusivuotiskautta on kulunut kohta vuosi. Sen aikana julkisuuteen on sukeutunut hivenen toisenlainen Halonen kuin ykköskaudella. Muutosherkkyys on totta kai hyvän johtajan merkki. Halosen uudet elkeet antavat kuitenkin aiheen pohtia, mistä niissä on kysymys ja voiko niistä koitua ongelmia.
Vuonna 2000 voimaan tullut perustuslaki siirsi presidentin sisäpolitiikassa syvälle reserviin ja määritti hänet johtamaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Presidentin tehtävä ei ole päsmäröidä eikä suhmuroida sisäpolitiikassa, vaan tukea hallitusta. Näin ollen presidentti ei voi olla vastahangassa saati oppositiossa istuvaan hallitukseen nähden, ei ainakaan julkisesti.
Ensimmäisellä kaudellaan Halonen vei Suomen Pankin kahdessa johtajanimityksessä hallitusta kuin pässiä narusta, mutta muutoin instituutioiden yhteiselo sujui. Seitsemännen presidenttivuoden aikana on nähty jo kaksi pohdiskelun arvoista episodia.
Viime kesänä Halonen asettui julkisesti, Kalevan haastattelussa, vastustamaan EU:n perustuslakisopimuksen ratifiointia. Se oli kova veto. Vielä kovempi temppu oli kuitenkin se, ettei Matti Vanhasen hallitus lotkauttanut korvaansa Halosen mielipiteelle, vaan ajoi ratifioinnin eduskunnassa läpi. Presidentti koki arvovaltatappion. Tällainen ei olisi ollut mahdollista Urho Kekkosen eikä vielä Mauno Koivistonkaan aikana.
Halosen toinen irtiotto kuultiin tällä viikolla. Hän otti The Australian -lehden haastattelussa hyvin epäilevän kannan ydinvoiman käyttöön vertaamalla sitä aspiriinin ottoon. Haastattelun mukaan Halonen "vastustaa lupaa (Suomen) kuudennelle ydinvoimalalle". Tulkintaa tukevaa suoraa lainausta ei sinänsä haastattelusta löydy.
Presidentillä on mielipiteenvapaus siinä kuin muillakin, mutta se poikkeaa tavallisen pulliaisen sananvapaudesta. Mitä korkeampi virka, sitä tarkemmalla vaa´alla sanat on tapana punnita. Presidentti tietysti vastasi ydinvoimakysymykseen, kun toimittaja kysyi. Yleensä poliitikko haluaa vaikuttaa sanoillaan. Tuskinpa Halonenkaan lämpimikseen puhui.
Kuudes ydinvoimala on lähivuosien tärkeimpiä kysymyksiä Suomessa. Yleensä poliitikot välttelevät viimeiseen asti ottamasta konkreettista kantaa jättääkseen pelivaraa. Halonen näyttää ottaneen päinvastaisen taktiikan. Tämä nähtiin ydinvoimaakin kärkevämmin siinä, kun hän kiirehti viime vuoden lopulla sulkemaan oven Suomen osallistumiselta Naton nopean toiminnan joukkojen operaatioihin. Kannanotolla ei olisi ollut mitään hoppua. Sama kuviohan nähtiin Halosen ykköskaudella, jolloin hän Der Spiegel -lehden haastattelussa toppuutteli Baltian maiden haluja liittyä Natoon. Aika jyräsi nopeasti Halosen kannanoton yli.
Kulissien takana on tapahtunut enemmänkin. Viime syksynä Halonen, ulkoministeri Erkki Tuomiojan säestyksellä, kaatoi pää- ja puolustusministerin sekä virkamiesjohdon kannattaman hankkeen luovuttaa Afganistanin hallitukselle armeijan ylijäämävarastosta Kalashnikoveja ja patruunoita. Yhteentörmäyksen kiusallisuudesta kertoo se, ettei asiasta ole haluttu vieläkään puhua julkisuuteen omilla nimillä.
Voi miettiä, koituuko enemmän hyötyä vai haittaa siitä, että presidentti ja hallitus ovat eri linjoilla edellä kuvattujen kaltaisissa isoissa asioissa. On muistettava sekin, että hallitus vastaa tekemisistään eduskunnalle, mutta presidentti ei. Halosen ei tarvitse enää edes "pelätä" seuraavia vaaleja. Pikemminkin hän voi olla vapaasti oma itsensä -- ja siltä myös näyttää. Radikalisoituihan Kekkonenkin taas vanhetessaan.
Kansakunnan tuntojen tulkin aseman ottaneista presidenteistä on hienoja esimerkkejä esimerkiksi Saksasta. Täytyy silti muistaa, että tällainen rooli toimii vain silloin kun muodolliset valtaoikeudet on karsittu vähiin. Suomen presidentillä on toistaiseksi niin paljon valtaa, että mielipidesooloilu sopii sen kanssa huonosti yhteen.
***
Pääministeri Matti Vanhasen entisen naisystävän Susan Kurosen kohukirja Pääministerin morsian tulee julki ensi viikolla. Paikalla on häpeilevää mediaväkeä salin täydeltä. Kukaan kunnon kansalainen ei tunnusta olevansa kiinnostunut. Kirjan voi käydä kuin Seiskan: sitäkään ei kukaan myönnä lukevansa, mitä nyt vähän vilkuilee parturissa tai kampaamossa.