Vancouverin kivihahmo on kaukana kotoaan
Talviolympialaiset Kanadan länsirannikolla ovat alkaneet, ja niiden vartijana päivystää sympaattinen kivihahmo. Se ei ole mikään keksitty olento, näitä on ihan oikeasti olemassa.
Kuten Kalevankin olympiasivuilla jo on kerrottu, kyseessä on inukshuk, pohjoisen inuitkulttuurin keskeinen maamerkki, puuttomille kallioille, ylängöille ja rannoille pystytetty irtokivistä koottu hahmo, joka symboloi monenlaista hyvää - johtajuutta, ystävyyttä, yhteistyötä, ihmisyyttä, tasapainoa. Ei hassumpi yhdistelmä, kun olympialaiset ovat kyseessä.
Mutta eivät ne Vancouverissa majaile, eivät siellä päinkään.
Vancouverin ja koko Brittiläisen Kolumbian omasta perinteestä nostetuksi symboliksi istuisi paremmin toteemipaalu, tuon rannikkoseudun alkuperäisen intiaanikulttuurin uljas aikaansaannos, korkea erilaisin hahmoin koristeltu puupatsas. Nyt jäljellä olevat vanhat toteemipaalut on enimmäkseen koottu puistoihin ja museoihin, Vancouveriin, Ottawaan, pois entisiltä sijoiltaan. Uusiakin veistetään.
Toteemipaalu olympialaisten symbolina olisi erittäin paljon latautuneempi asia poliittisesti ja kulttuurisesti kuin on inukshuk. Alkuperäiskansojen oikeudet kun tuppaavat Kanadassakin olemaan sitä vaikeampi kysymys, mitä asutummille seuduille mennään. Pohjoisen selkosilta on helpompaa hakea olympialaisiin koko Kanadalle kelpaava tunnus.
Eniten näitä kivihahmoja löytyy Nunavutin territoriosta, joka on valtava alue ja sijaitsee osapuilleen niin kaukana Vancouverista kuin Kanadassa on mahdollista. Siis aika kaukana. Siellä sen on territorion lipussakin.
Nunavutin pääkaupungissa Iqaluitissa, noin kuuden tuhannen asukkaan taajamassa Baffinin saarella, nähtiin hiljattain kummia. Rikkaiden G7-maiden valtiovarainministerit lennähtivät pitämään kokousta paikassa, jossa suurin paikallinen kansainväliseen talouteen liittyvä kysymys koskee hylkeenpyyntiä.
On nimittäin verisen näköistä touhua, kun hylkeitä nuijitaan jäällä hengiltä kuten niitä on vuosisatoja nuijittu. Eurooppalaiset ympäristöjärjestöt kampanjoivat aikansa ja saivat aikaan hyljetuotteiden kiellon EU:n alueelle. Siitä on joustettu sen verran, että poikkeus tehdään juuri inuitien kohdalla, joilla tämä pyyntitapa on osa vuosituhantista pohjoista kulttuuria.
Ei auta; Kanadassa hyljekieltoa ei hyvällä ole katsottu. Kaiken päälle se tuli samoihin aikoihin, kun Euroopan unioni yritti päästä tarkkailijaksi Arktiseen neuvostoon viime vuonna. Eikä sitten päässyt. Kanada ja sen alkuperäiskansat panivat vastaan juuri hylkeiden takia. Ei se ollut ainoa syy, miksi EU:n arktinen paikka kariutui. Venäjä jarrutti sekin, ilmeisesti siksi, että samalla saatiin estetyksi Kiinan mukaantulo.
Mutta jos hyljepolitiikka pysyy näin jumissa, pysyy myös EU ulkona Arktisesta neuvostosta, ja sen myötä Suomeltakin heikkenevät mahdollisuudet vaikuttaa unionin pohjoiseen politiikkaan - johon juuri nyt tuntuu olevan suuri halu vaikuttaa.
Kanada harrastaa juuri nyt pohjoisia kansallisia eleitä, siinä kuin muutkin alueen maat. Meret ovat edelleenkin sulamassa, uudet merireitit aukeamassa, uudet intressit valvottavana.
Valtiolliset pyrkimykset ja edut ovat silti yhä yksi asia, pohjoisten pienten kansojen todellinen tilanne toinen. Kanadassakin keskustelussa kuulee yhä sanan kolonialismi.
Muutama vuosi sitten toimittajamatkalla Iqaluitissa paikallinen varaministeri puhui kovin kauniita sanoja siitä, miten tärkeää on säilyttää omaa kulttuuria, omia perinteitä. Illalla sama mies tuli vastaan ratsupoliisikerholla, suljetulla klubilla, johon pääsivät vain jäsenet tai kutsutut vieraat mutta joka oli tupaten täynnä kaikenlaista väkeä.
Baaritiskiltä suuntaavalla varaministerillä oli kädessään kaksi olutpulloa. Tarjoamassa jollekin? Ehei. Pullo molempiin käsiin ja yhtä aikaa huulille: stereona pystyy juomaan nopeammin. Myöhemmin, minkä sammallukseltaan pystyi, hän selitti lähtevänsä aamukuudelta hylkeenpyyntiin, sillä on tärkeää elää kulttuurinsa mukaan.
Toivottavasti ei lähtenyt. Mutta saattaa olla jokin syy, että useimmat inutien oman hallinnon ja politiikan avainpaikoista näyttävät olevan naisten käsissä. Niinhän se on usein Venäjänkin takamailla. Naiset pysyvät vahvoina ja pitävät kaiken koossa, miehet rikkovat itse itsensä, ja muutakin.
Kivihahmo on hieno symboli, vaikka sillä ei Vancouverin kanssa mitään tekemistä olekaan. Mutta pelkillä symboleilla ei pieni pohjoinen kulttuuri pysy koossa, jos sitä jäytävät sisäinen eksyminen, vieraantuminen, viina, jääminen kaukaa tulevien paljon vahvempien tekijöiden jyrän alle.
