Kenraalieversti Anatoli Hypönen, 77, on huolissaan Venäjän armeijan iskukyvystä. Vaikka olosuhteet ovat vaikeat, hän jaksaa kuitenkin uskoa armeijan pystyvän vastaamaan jokaiseen haasteeseen vielä.
Sota Yhdysvaltoja vastaan olisi kuitenkin liikaa, sen kenraali myöntää. Siihen Venäjän sotalaitoksen rahkeet eivät riitä, vaikka sillä onkin yhä tehokkaat ohjukset ja toimintakykyiset lentokoneet.
"Pari kolme vuotta sitten armeijan tilanne oli todella vakava. Nyt se on hieman helpottunut, mutta ei läheskään sillä tasolla kuin parhaimmillaan Neuvostoliiton aikana", neuvostoarmeijan ilmapuolustuksen komentajana toiminut Hypönen sanoo.
Vaikeudet kiteytyvät rahan puutteeseen ja heijastuvat sitä kautta sotalaitoksen kykyyn. "Rahaa löytyy kyllä jalkapalloklubin ostoon", hän sanoo katkeruutta tuntien ja viittaa tällä venäläisten liikemiesten sijoituksiin Englannin liigaan.
Nimi tuli
vahingossa
Kysymys puolustusvoimien tulevaisuudesta liittyy Hypösen mielestä paljolti siihen, miten tiede kehittyy ja millaisia edellytyksiä sotateollisuudella on vastata ajan teknisiin vaatimuksiin. Mutta armeijassa on myös muunlaisia ongelmia.
"Mitä siitä tulee, jos upseereilla on huonot palkat, jotka jäävät saamatta, eikä heillä ole asuntoja."
Anatoli Hypönen on koko ikänsä saanut selitellä venäläisittäin kummallista sukunimeään. Hän on syntyjään Leningradin alueelta ja sai sukunimensä isäntään, mutta tälle se puolestaan tuli ikään kuin vahingossa.
"Isällä oli väärä nimi. Se siirtyi hänelle isäpuolelta. Kun isäni oli yhden vanha hänen äitinsä meni uusiin naimisiin inkeriläismiehen kanssa, ja sitä kautta sukunimi siirtyi isälle ja sitten minulle. Äiti oli sukuaan venäläinen, Mashilkina", Hypönen selittää.
Tätä tarinaa hän on saanut kertoa moneen otteeseen, väsyksiin saakka, varsinkin kohotessaan neuvostoarmeijan rappusia aivan vallan huipulle saakka. Eikä ihme, sillä hänet luettiin perheen mukana inkeriläiseksi ja karkotettiin Leningradista saksalaispiirityksen aikaan keväällä 1942 Altain alueelle.
Niin kuin kaikki epäilyttävät ainekset: suomalaiset ja saksalaiset. Karkotusmatkalla hänen pikkuveljensä sairastui niin heikkoon kuntoon, että hänet otettiin pois junasta. Sen koommin veljestä ei ole kuulunut mitään. Myös Anatoli Hypönen sairastui, hänet erotettiin äidistä ja vietiin sairaalaan.
Voiton päivä
maata kuokkien
Sairaalasta palattuaan hän matkusti itse Bijskiin, minne tiesi äitinsä viedyn. Äitiä ei kuitenkaan löytynyt, niinpä hänet sijoitettiin lastenkotiin. Vasta puolen vuoden päästä äiti löysi hänet sieltä.
Sodan jälkeen Anatoli Hypöselle oli itsestäänselvää, että hänestä tulee sotilas. Sotilasura alkoi Leningradin tykistöopistosta edeten monien portaiden kautta Venäjän ilmapuolustuksen komentajaksi, mistä hän siirtyi eläkkeelle neuvostovallan tehdessä loppuaan vuonna 1991.
Anatoli Hypösen isä osallistui talvisotaan Stalinin masinoiman ja suomalaislähtöisen kommunistin Otto-Ville Kuusisen johtaman hallituksen niin sanotussa kansanarmeijassa.
Kaksi vuotta ilmapuolustusasiantuntijalla vierähti Vietnamissa. Anatoli Hypönen opasti pohjoisen kommunistihallinnon sotilaita ampumaan alas amerikkalaishävittäjiä. Hiljattain Vietnamin sodan päättymisen 30-vuotisjuhlasta palanneena hän muistelee tuota aikaa ylpeyttä tuntien.
"Joulukuun 18. ja 30. päivän välisenä aikana vuonna 1972 tuhoutui 81 amerikkalaista lentokonetta, niistä 34 oli kuuluisia B 52 -pommikoneita. Amerikkalaisilla oli käytössään uusin tekniikka laserpommeineen ja tutkaa hämäävine laitteineen, mutta Vietnamin torjunta voitti."
Hän korostaa neuvostoliittolaisten osallistuneen Vietnamissa vain koulutustehtäviin. Varsinaiset iskut tekivät vietnamilaiset itse, tosin pääosin neuvostoliittolaisin asein.
"Jos Venäjällä sanotaan, että kansa on isänmaallista, ei sitä voi verratakaan vietnamilaisiin. Heidät voi kyllä voittaa sodassa, mutta heitä ei voi alistaa. Siinä syy, miksi Yhdysvallat hävisi sen sodan."
