Sota, joka kannattaa muistaa

Kun talvisotaa kymmenen vuoden kuluttua muistellaan, siitä kertomassa on yhä vähemmän silminnäkijöitä. Tärkeä havahtuminen on tapahtunut siinä, ettei kyseessä ollut vain sotilaiden sota. Syvän kriisin jäljet näkyvät jopa sen jälkeen syntyneissä polvissa.

Suomen historian ehkä dramaattisin jakso päättyi seitsemänkymmentä vuotta sitten mustekynän vetoihin, kun talvisodan rauhansopimus allekirjoitettiin Moskovan Kremlissä maaliskuun 13. päivän vastaisena yönä. Sopimus tuli voimaan aamupäivällä kello 11. Vielä tuona aamuna neuvostokoneet pommittivat Rovaniemeä ja Kemijärveä.

Talvisota alkoi 30. marraskuuta 1939, kun neuvostojoukot ylittivät rajan sotaa julistamatta. Tämän useimmat tutkijat ja poliitikot nyky-Venäjällä jo tunnustavat. Myönnön päälle tavataan ikään kuin puolusteluna lausua muutama fraasi suurvallan turvallisuusintressien merkityksestä. Se on ymmärrettävää, mutta vääryys ei niillä muuksi muutu.

Sodassa Neuvostoliitto sai rajan kauemmaksi Leningradista, mutta ei saanut Suomea. Suomi säilytti itsenäisyytensä, mutta raskain menetyksin: 105 päivän aikana lähes 26 000 kaatunutta sotilasta, tuhatkunta kuollutta siviiliä ja lähes 46 000 haavoittunutta. Yli 400 000 suomalaista joutui jättämään kotinsa, kun Neuvostoliitto otti Karjalan, osan Sallaa ja Kuusamoa, kappaleen Kalastajasaarentoa sekä Suomenlahden ulkosaaret.

Yhdessä suhteessa Neuvostoliitto teki Suomelle palveluksen. Moraalittomaksi koettu hyökkäys kokosi yhteen kansakunnan, joka sisällissodan jälkeen vielä paranteli haavoja. Tämä muutos oli hyökkääjälle yllätys ja ratkaisevaa siinä, että Suomi selvisi sodasta hengissä.

Talvisodassa historian kulkuun vaikutettiin ennen kaikkea rintamalla. Sodan historian läpikäynti oli pitkään nimenomaan rintamatapahtumien selvittelyä. Viime vuosina on alettu puhua yhä enemmän siitä, miten Suomen viime sodat vaikuttivat kotirintaman naisiin ja lapsiin ja jopa niihin sukupolviin, jotka eivät olleet sodan vielä edes syntyneet.

Tämän tarpeellisen keskustelun ei tarvitse vähentää sen taistelun merkitystä, joka tapahtui etulinjassa. Uusi painotus kuitenkin perustellusti korostaa sodan merkitystä kaikkialle yhteiskuntaan tunkeutuvana kokemuksena.

Tätä laajaa vaikutusta on tuotu esiin myös Kalevan tänään päättyvässä talvisota-sarjassa. Siinä ääneen ovat päässeet yhtä lailla rintamalla olleet miehet kuin kotiin jääneet naiset ja lapsetkin. Tekstit ovat avanneet sodan kokemuksia maanpinnan tasolta. Niissä on kerrottu, kuinka kaveri lähti vierestä, haavoittuneet huusivat äitiä, pommikoneet ilmestyivät kaupungin ylle, kuinka lapsi pelkäsi nukkensa vaurioituvan evakkomatkalla tai millaisia olivat sotilaiden ja siviilien kosketukset vihollissotilaisiin - eläviin tai kuolleisiin.

Talvisodassa mukana olleet miehet lähestyvät Suomessa nyt nuorimmillaankin yhdeksääkymmentä ikävuotta, samoin lotat ja kotirintaman kautta sodan nähneet naiset. Kun Suomessa vuosikymmenen kuluttua muistellaan talvisodan alkamisen 80 vuoden takaisia tapahtumia, kertojia on paljon vähemmän kuin nyt.

Niin kauan kuin sodat nähneitä veteraaneja vielä Suomen kansan keskuudessa on, heidän tarinoitaan kannattaa kuunnella tarkasti. Ne tarinat kertovat sankaruudesta, rohkeudesta ja toveruudesta, mutta myös pelosta, kauhuista ja yksin jäämisestä. Sellaista sota on. On onni, jos sitä ei tarvitse kokea muuten kuin kertomusten kautta.