Sodan varjo voi kantaa sukupolvelta toiselle
Aika usein on tullut elokuvissa istuneeksi, mutta tällaista yleisöä salissa ei ole näkynyt koskaan ennen. Keski-ikä jossain kahdeksankymmenen vaiheilla, valtaosa naisia, jotkut liikkeellä rollaattorilla tai saattajan kanssa, sali loppuunmyyty ja kaikki tapittamassa herkeämättä kohti valkokangasta.
Menossa oli Virpi Suutarin dokumenttifilmi Auf Wiedersehen Finnland, ja Rovaniemellä Arktikumin saliin piti kiireen vilkkaa järjestää lisää näytöksiä. Suunnitellut esitykset eivät riittäneet mihinkään, liput vietiin käsistä.
Kaikesta näki ja aisti, että katsomossa tarinoita ja muistoja olisi ollut aivan uskomaton määrä kerrottavaksi - sellaisiakin, joista ehkä ei ole koskaan puhuttu kenellekään. Elokuvan jälkeen seuranneessa keskustelussa jotkut avasivat suunsa. Lapissa 1950-luvulla lääkärinä kiertänyt mies ihmetteli yhä, kuinka epäinhimillisiä ihmiset saattavat toisilleen olla.
Eräänkin kerran hän oli hoitanut lasta, tehnyt tärkeän operaation, ja äiti oli tullut itkien kiittämään: tiesikö lääkäri, että tämä oli saksalaisen sotilaan lapsi, ja siitä huolimatta auttoi lasta?
Kun ihmisen yllä oli lähtemätön häpeän leima, ei elämä kylillä ollut helppoa. Sen kohtelun ja vaikenemisen jäljet tuntuvat seuraaviin sukupolviin asti.
Tämä dokumentti - joka nyt on kiertänyt Lappia ja lähiaikoina näytetään myös Oulussa - kertoo sodan päätösvaiheissa saksalaisten sotilaiden mukaan lähteneiden naisten matkasta romahtavaan natsivaltioon. Kertojia ei ole kovin monta. Tekijän mukaan monet naiset olivat kyllä valmiita kertomaan tarinaansa hänelle, vaan ei missään nimessä kameroiden edessä kaikille.
Nämä ovat asioita, joista ei muille ole huudeltu. Saksalaissotilaiden lapsista puhuminen alkoi vasta vuosikymmeniä sodan jälkeen. Uskomattoman kauan meni siihenkin, että partisaanimurhista Itä- ja Pohjois-Suomessa pystyttiin puhumaan avoimesti.
Vaikeneminen kesti vuosikymmeniä, osin politiikan, osin häpeän, osin kokemuksen karuuden vuoksi. Ei evakkotarinoistakaan kovin hevin löydy niitä kuvauksia, joissa vastaanotto uusilla paikkakunnilla onkin ollut tylyä ja ennakkoluuloista ryssittelyä. Niitä saa enemmän etsiä rivien väleistä.
Talvisotaa on tänä vuonna vatvottu paljon.
70 vuotta on takana, sodan päätöspäivä on kohta käsillä. Talvisota on ja pysyy suurena ja määräävänä kansallisena kokemuksena. Jatkosodan vuosipäiviä riittää vielä jokunen tovi eteenpäin, ja todennäköisesti niitäkin käydään julkisuudessa läpi ennen muuta rintamatapahtumien kautta.
Se on helpoin tapa, mutta ei tietysti koko kuva. Muuten ei voi selittää sitä intensiivisyyttä, tiiviyttä, jolla iäkäs rovaniemeläinen yleisö seurasi kertomuksia oman nuoruutensa vuosista - sodan päätöshetkistä, jolloin koko Lappi muuttui savupatsaiksi ja jolloin moni ihmiskohtalo sai aivan uuden suunnan. Yleisöstä näki, että kovin monet muistivat jotain, itsestään, sukulaisista, tuttavista, kuulopuheista.
Kansallisarkisto on juuri kertonut uudesta tutkimushankkeestaan, joka koskee ulkomaalaisten sotilaiden lapsia Suomessa vuosina 1940-1948. Saksalaissotilaiden lapsia arkisto arvioi olleen noin 2 300. Mutta on muitakin. Arkisto arvioi, että Suomen maatiloilla olleiden 15 000-20 000 neuvostosotavangin jäljiltä on saattanut olla muutamia satoja lapsia. Kuka on kuullut heistä koskaan mitään, millainen elämä heillä on ollut?
Saksalaissotilaat olivat Pohjois-Suomessa aseveljinä. Mitä heidän edustamansa valtio samoina vuosina teki miehitysalueillaan, siitä ei siviileillä ollut aavistusta. Tuskin täällä olleilla sotilaillakaan, ainakaan useimmilla heistä. Kaikki kääntyi päälaelleen, kun Lapin sota alkoi ja kun totuus natsi-Saksasta alkoi kaikille paljastua.
Silti sekin taisi olla pientä verrattuna Norjaan, jonne saksalaiset 9. huhtikuuta 1940 saapuivat salamaiskulla.
Valloitusoperaatio oli riskejä täynnä ja olisi aivan hyvin voinut epäonnistua. Mutta Norja ei ehtinyt mobilisoitua, liittoutuneiden apu Norjalle ei toiminut ja kohta koko maa oli miehittäjien käsissä. Saksalaiset olivat maassa hamaan loppuun asti. Tuloksena muun muassa runsaat 10 000 lasta, joiden edessä sodan jälkeen oli pääsääntöisesti aivan poikkeuksellisen kolkko ja syrjitty elämä: kehno koulutus, iso kuolleisuus, itsemurhia, seksuaalista väärinkäyttöä.
Eikä siitäkään asiasta Norjassa voitu puhua vuosikymmeniin. Niinkin äsken kuin kolme vuotta sitten Norjan valtio löysi itsensä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta.
Todella: kuinka monta kymmentä vuotta ja montako sukupolvea oikein tarvitaan siihen, että suursodan kaltaisen kokemuksen varjot eivät enää kummittele kenenkään yllä?
