Haaparantaan saapuminen jännitti 40 vuotta sitten monia suomalaisia rasvareissulaisia. Kun ruotsia taidettiin vain auttavasti, jos sitäkään, pakolliset ostokset pyrittiin tekemään mahdollisimman vaivatta. Kaupungin alkupäässä, Storgatanin tullin puoleisessa päädyssä sijainnut Aino Johanssons Livs tuli tutuksi monille.
Vuonna 1961 rakennettu kivitalo on pystyssä edelleen. Nyt sen liikehuoneistot ovat muussa käytössä. Elintarvikeliikkeen tarinaa kertovat enää ikkunateipit. Aino Johansson sulki liikkeensä viime vuonna.
Kaupan yläkerrassa lapsuutensa viettänyt Tomas Johansson, 43, seurasi aamuisin ikkunasta, miten suomalaisten rasvareissulaisten tilausajot ilmestyivät rajan yli loputtomalta näyttäneenä letkana. Bussit ajettiin parkkkiin kaupan vastapäiselle tontille, samalle jolla Tomaksen isä aloitteli kauppiaana 1950-luvulla.
Rasvareissulaiset jalkautuivat kadun yli sekä viereen, Innalan kauppaan. Ovet kävivät ehtimiseen, mutta sekä Johanssonin että Innalan tilat vetivät vain osan halukkaista kerrallaan.
Tomas seisoi 7-vuotiaana veljineen portsarina kaupan kynnyksellä: uusia asiakkaita päästettiin sisään vain yhtä monta kuin liikkeestä kerkesi ulos.
"Kauppa ei yksinkertaisesti vetänyt enempää. Käytävillä ei päässyt eteenpäin", Tomas selittää.
Parhaimmillaan koko suuri alakerta oli elintarvikekaupan käytössä. Työntekijöitä oli tuolloin 27. Ajan tavan mukaan kauppias myös valmisti henkilökunnalleen päivittäisen ruoan, Tomas kertoo.
1960-luvulla oli vaihe, jolloin rasvareissulaisten oli oltava Suomesta pois 24 tuntia, jotta sai tuoda tavaraa suuremman erän. Kauppatalon kellarin lattialle levitettiin patjoja vieri viereen. Siellä reissulaiset, lähinnä eläkeläiset, yöpyivät, saivat seuraavana päivänä leiman matkustusasiakirjaansa ja lähtivät rasvoineen -- palatakseen taas uudelleen.
Vähän kasvettuaan Tomas tarttui kaupassa toisenlaisiin töihin. "Kannoin mummojen kassit, ne smöörit ja sokerit, tien toiselle puolen bussiin." Se kävi voimaharjoittelusta paremmin kuin hyvin, olympiapainija myöntää.
Ovenvartijana Tomas Johansson toimii edelleen, nyt muutaman korttelin päässä, ravintola Ponderosassa, jonka osakas hän on.
Haaparanta on ollut poissa lehtiotsikoista vuosikaudet. Ainoa, mikä sieltä muistetaan -- luettiin sitten ruotsalaista tai ulkolaista päivälehteä -- on Tomas Johansson ja paini. Ei ole ollenkaan tavatonta, että kaupunkiin etsiytyy turistibussi kyydissään saksalaisia tai japanilaisia. Tällöin opas soittaa Tomakselle, joka ystävällisenä miehenä tulee paikalle valokuvattavaksi ja piirtämään nimikirjoituksensa papereihin. Niin saksalaismolski kuin sumopainiareenatkin ovat miehelle tuttuja.
Mitä kylän kuuluisin mies tuumii Haaparannan huomisesta?
Hän pohtii, jos kaikki ei onnistukaan. "Miten sitten reagoidaan?"
"Mihin kaikki halukkaat majoitetaan, missä he syövät", hän pohtii silmätessään vanhan kaupan autiutta. Muiden lailla hän on huomannut, etteivät kaikki ole vielä käsittäneet, mitä on tulossa. Omiakin bisneksiä Johansson mielii laajentaa, hän myöntää asiaa tivattaessa.
Muutoksen Tomas Johansson toivottaa tervetulleeksi. "Eihän täällä ole nykyisin edes poliisia."
