Kalevan Sunnuntai-liitteen reportaasi kertoi viime sunnuntaina, kuinka syrjäseuduilla kurjuus pistää silmään joka paikassa.
Itsekin maaseutuperiferiassa asuvana hämmästyin: onko täällä todella noin surkeaa?
Asun Nivalassa, työskentelen Ylivieskassa. Siis vielä hieman kauempana maakunnan keskuksesta Oulusta kuin sunnuntaisen reportaasin kohteet. Nämä kaupungit eivät tosin ole pienimmästä päästä maaseutupitäjiä.
Olen aiemmassa työssäni Kalevan aluetoimittajana kiertänyt yli viiden vuoden ajan kahden jokilaakson 12 kunnan perimmäisetkin sopukat. Mielikuvani tästä Oulun eteläpuolisesta maaseudusta on se, että täällä on elinvoimaa ja viihtyisä asuinympäristö.
Reportaasi oli kuitenkin tyrmäävä. Syrjäseutujen tunnusluvut osoittavat alaspäin kuin lehmän häntä. Numeroille on paha väittää vastaan. Lehmiä ja häntiä täällä vielä kuitenkin riittää.
Vielä karummin kurjistumisesta kertoivat kuvat. Ränsistyneitä paikkoja on siellä täällä.
Minä päätin katsoa asiaa toisin silmin - siten kuin olen oppinut täällä 34 ikävuoteni aikana elämää katsomaan.
Lähdin perjantaiaamuna pikkuteitä kurvaillen Nivalasta Haapajärvelle. Sieltä valuin Valtatie 27 pitkin Ylivieskaan - vajaan sadan kilometrin reissu.
Pysähdyin kuvaamaan kaikkea sellaista, joka oli minulle tuttua maaseutua: elinvoimaista ja viihtyisää.
Kirjoittaja on kotiseuturakas verkkotoimittaja Nivalasta.
heikki.uusitalo(a)kaleva.fi
