Pikku-Iikan männikön liepeillä Oulussa aivan Aleksanterinkadun ja Torikadun päässä sijaitsi ennen Nahkapohjolan kortteli. Tuo kortteli on jo oululaista puutalohistoriaa, sillä se purettiin uuden Heinäpään tieltä joskus 1965, muistelee AarnoMustonen, 85. Mustosen isä Sakari oli rakennusten viimeinen omistaja.
Oman lapsuutensa Nahkapohjolan pihapiirissä viettivät myös oululaiset Matti Päivärinta, 64, ja Ilkka Mustonen, 69. Ilkka ja Aarno eivät ole samasta sukunimestä huolimatta sukulaisia, mutta saman talon poikia kylläkin.
Päivärinta ja Ilkka Mustonen ovat kaivaneet esiin ne henkilöt, jotka asuivat lapsena joskus 1940-1950-lukujen taitteessa Nahkapohjolassa. Niinpä vuosikymmenten jälkeen Nahkapohjolan väki kokoontuu yhteen muistelemaan menneitä. Tulossa on kolmisenkymmentä henkilöä, joiden ikä viilettää jo 60 vuoden paremmalla puolella.
Lauantaiaamupäivän kokoontumispaikka on väelle tuttu Pikku-Iikan männikkö, joka oli ihan Nahkapohjolan asuin- ja teollisuuskorttelin vieressä.
Männikön sanotaan saaneen nimensä kauppias I.W. Fellmanin eli "Pikku-Iikan" mukaan, joka omisti ainakin 1800-luvun lopulla Nahkapohjolan korttelissa sijainneen olutpanimon.
Komea Pikku-Iikan männikkö on ollut vuosisatainen merkki oululaisille merenkulkijoille. Niinpä toisen tiedon mukaan männikkö olisi nimetty jonkin merimiehen mukaan.
Oulun kaupungin historia -teos viittaa ensimmäiseen vaihtoehtoon.
Ajan tunnelma
Kokoonkutsujiin kuuluva Matti Päivärinta kertoo Nahkapohjolassa vallinneen aikoinaan aivan oma tunnelmansa.
"Lasten suussa nimi vääntyi Nahkapökkeliksi. Se oli ja olisi edelleen varmasti lapsille aivan ihanteellinen paikka kasvaa. Kaupunki loppui Tarkka-ampujankadulle parinsadan metrin päähän, ja siitä alkoi heti maalaismiljöö."
"Oli Klaavun isot pellot ja suuri karja. Hollihaassa olivat irti poliisin ratsut. Oritkarin rannassa kävivät armeijan hevoset ja maatilojen lehmät. Pienenä poikana pelotti joskus mennä uimaan Oritkariin. Pohjolan nahkatehdas, josta Nahkapohjolan nimi tulee, oli tuolloin jo hävinnyt."
"Sota-aikana paikalla oli saksalaisten ilmatorjuntapatteri ja parakit. Patteri ilmeisesti suojeli Oulu-yhtiötä", Päivärinta arvelee.
"Nahkapohjola oli asumayhteisönä tiivis. Ihmiset olivat päivittäin yhdessä. Siinä jaettiin ilot ja murheet, pidettiin toisista huolta. Leikkikavereista ei ollut puutetta."
Ilkka Mustonen muistaa, kuinka pihapiirissä oli runsaasti eläimiä, omistihan rakennukset viimeksi maataloustuotteita kaupannut Sakari "Muna" Mustonen. "Muna-Mustonen toimitti kaupunkiin kananmunia, oli perunaa, naurista ja heinää. Pihassa oli ainakin kanoja ja hevosia."
Nahkapohjolalaisten kunniavieras, metsänhoitaja, sotainvalidi Aarno Mustonen kehuu isänsä ravurin Ritarin olleen huippuluokan menijä. Perheitä pihapiirissä oli 15.
Nahkapohjolan teollisuushistoriasta sen entisillä asukkailla ei ole niin selkeää kuvaa, mutta korttelissa oli jo 1800-luvun puolivälin jälkeen Fellmanin omistama panimo.
Korttelin nimennyt Pohjolan nahkatehdas saattoi toimia Åströmin tehtaan alihankkijana, mutta omiakin tuotteita ilmeisesti myytiin Venäjän armeijalle. Lisäksi paikalla on ollut puusepänverstas. Mörön linja-autoilla oli sotien jälkeen korttelissa tallit. Tallipalo toukokuussa 1953 pääsi Kalevan etusivulle.
Asukkaisiin kuului myös taksi- ja kuorma-autoilijoita. Popedat, Dodget ja Internationalit ovat Nahkapohjolan väelle lapsuuden muistoja.
