Kirjailija Joni Skiftesvikin artikkeli julkaistiin Kalevassa 11.10. 2009:
On aika etsiä hinaaja Oulu 2
Vuosikymmenet eivät ole tehneet Oulu 2:sta ikuisesti vaeltavaa aavelaivaa, mutta melkoinen myytti siitä on syntynyt. Heti hinaajan katoamisen jälkeen liikkui monenlaisia, hyvinkin villejä huhuja.
Hinaaja Oulu 2:n katoaminen yhdeksän hengen miehistöineen syksyllä 1943 on yksi Perämeren tuhoisimpia merionnettomuuksia. Kadonneen hinaajan kohtalo on askarruttanut ihmisten mieliä vuosikymmenet ja synnyttänyt monenlaisia huhuja ja olettamuksia. Nykypäivän etsintätekniikkaa hyväksi käyttäen Oulu 2 voitaisiin todennäköisesti löytää ja uppoamissyy selvittää.
Olen keräillyt vuosien varrella lehtileikkeitä ja asiakirjakopioita Perämeren rannikon ihmisiä kovasti puhuttaneesta Oulu 2:n, entisen Warman, onnettomuudesta. Joukossa on muun muassa laajahko lehtijuttuni Oulu-lehteen vuodelta 1987. Siinä haastattelin onnettomuudesta Oulun silloista satamakapteenia Kaarlo Heikkistä ja laivuri Lauri Starckia, joka työskenteli pitkään Oulu Oy:n hinaajien päällikkönä. Rannikon paikallislehdissä on julkaistu vuosien mittaan runsaasti haastatteluja, muistitietoa ja olettamuksia onnettomuudesta.
Asiakirjat kertovat yhtäpitävästi Oulusta Kalajoelle puutavaratarakan hakuun 21.11. 1943 lähteneen Oulu Oy:n höyryhinaaja Oulu 2:n katoamisesta jossakin Hailuodon Marjaniemen ja hieman Raahen eteläpuolella ankkurissa olleen majakkalaiva Nahkiaisen välillä. Viimeinen varma havainto aluksesta tehtiin Marjaniemen kohdalla ja toinen epävarmempi Raahen tienoilla.
Oulu 2 oli iäkäs, jo vuonna 1908 rakennettu hinaaja, joka oli kylläkin uusittu perusteellisesti pari vuotta ennen onnettomuutta. Se oli reilut 22 metriä pitkä ja viisi metriä leveä alus, jonka kone kehitti lähes 300 hevosvoimaa. Talvisodan aikana Oulu 2 oli palvellut ulkovartioaluksena Reposaaressa ja uponnut kertaalleen kaaduttuaan jäiden puristuksessa. Hinaaja oli lainmukaisesti katsastettu ja siinä oli kaikki tuolloin vaaditut pelastusvälineet, muun muassa kaksi pelastusvenettä ja hätäraketit.
Kapeakeulainen hinaaja tiedettiin laivuri Lauri Starckin mukaan merenkäynnissä ”vaapperaksi” ja se ui niin syvällä, että kuivaa kylkeä oli vain vajaat puolisen metriä. Siihen oli jostakin syystä hitsattu vaaralliset umpireelingit.
Oulu 2:lla ei ollut menomatkalla hinattavaa. Ainoa lasti oli vastikään otettu hiili, jota oli bunkrattu parikymmentä tonnia. Koliboksissa hiiltä oli 17 tonnia ja kannelle sitä oli kasattu vielä kolmisen tonnia luultavasti avonaisten luukkujen päälle. Tarkoitus oli, että kannella oleva hiili valuisi hiljakseen pataruumaan, kun hiilet matkan edistyessä vähenisivät. Hiilien lastaaminen kannelle ja luukkujen auki jättäminen oli uhkarohkeaa matalalaitaisessa aluksessa, joka saattoi ottaa vettä täkilleen, mutta kaiketi riskien ottaminen kuului sen aikaiseen ”hinaajakulttuuriin” Perämerellä. Kun niin oli tehty ennen, niin miksei nytkin.
Sääolot olivat marraskuisen epävarmat, mutta Oulu Oy tarvitsi kipeästi puuta ja Kalajoen Venekarissa sitä oli valmiiksi niputettuna suurehkon tarakan verran odottamassa. Matkaan lähdettiin. Reittisuunnitelman mukaan oli tarkoitus ajaa Hailuoto kiertäen Nahkiaisen ja Ulkokallan kautta Kalajoelle. Aluksen lähtiessä Oulusta tuulta lienee ollut vain pari boforia, mutta iltapäivällä tuuli nopeasti voimistui ja puhalsi pian länsietelästä kuutta boforia.
Starckin ja Heikkisen mielestä onnettomuuden syyssä ei ole arvailemista: alus suorastaan sukelsi syvyyksiin, kun se navakkaan vastatuuleen puskiessaan sai vettä kannelleen. Vesi kasteli hiilet ja valui avonaisten luukkujen kautta aluksen uumeniin. Mahdollista on sekin, että äkillinen iso aalto täytti kerralla umpireelinkisen aluksen niin, että se upposi tai kaatui.
Teoriaa äkkinäisestä uppoamisesta tukee se, että Oulu 2:sta ei jäänyt paljon jäljelle. Pyhäjoen Hanhikivestä löydettiin hinaajan airoton pelastusvene, jonka pohjatappi oli auki. Epävarmoja tietoja löydetyistä tavaroista on myös Olhavasta, Tornion seudulta ja jopa Ruotsin puolelta. Kadonnutta alusta etsittiin laivoin ja lentokonein, ja vielä 1945 kesällä vesiä trallattiin tuloksetta. Hinaajan löytäjälle luvattiin tuntuva palkkio. Mikään ei tuonut esille konkreettista aluksen katoamispaikasta tai -syystä.
Entäpä sitten ne toisenlaiset tiedot hinaajan tuhosta?
Vuosikymmenet eivät ole tehneet Oulu 2:sta ikuisesti vaeltavaa aavelaivaa, mutta melkoinen myytti siitä on syntynyt. Heti hinaajan katoamisen jälkeen liikkui monenlaisia, hyvinkin villejä huhuja. Mereltä oli kuultu tykkitulta ja räjähdyksiä ainakin Raahen ja Kokkolan edustalla. Hinaajan uskottiin ajaneen miinaan. Sukellusvene- ja torpedoteorialla oli kannattajansa. Vieläkin on niitä, jotka arvelevat saksalaisilla olleen jotakin tekemistä onnettomuuden kanssa. Heidän aluksiaan liikkui Pohjanlahdella.
Miksi muuten yksi hinaajan miehistä otti tarakan hakumatkalle pyhäpuvun ja kiväärin matkaansa – sitäkin on kovasti pohdittu. Oliko aluksen matkan tarkoitus kenties jokin muu kuin puutavaratarakan haku? Mihin Oulu 2 oikein oli menossa? Oltiinko liikkeellä laivaston salaisilla asioilla? Kysymyksiä, hyvinkin mielikuvituksellisia, on heitelty.
Vuosien mittaan kalastajien pyydysten mukana on Hailuodon ja Kalajoen väliltä merestä noussut monenlaista romua, jonka on arveltu olevan peräisin Oulu 2:sta. Kaikuluotainten piirtureissa on havaittu outoja kyhmyjä.
Suureen tragediaan (vrt. Bodom, Tulilahti, Kyllikki Saari) liittyvät myytit ja uskomukset ovat yleinen ja inhimillinen ilmiö. Mysteerit synnyttävät päätelmiä, jotka ruokkivat itseään ja kumuloituessaan ovat kohta niin kaukana lähtöpisteestään, ettei niillä ei ole paljonkaan yhteistä faktojen kanssa. Onko niin käynyt Oulu 2:n tapauksessakin?
Nykypäivän etsintätekniikkaa, muun muassa viistokaikuluotainta hyväksikäyttäen kadonneen hinaajan arvoitus olisi todennäköisesti ratkaistavissa. Kalastajien havaintoja ja merenmittaajien löydöksiä hyödyntäen etsittävä alue voitaisiin rajata melko tarkasti. Lauri Starck oli sitä mieltä, että Oulu 2:n merellinen hauta on noin kahdeksan kilometriä etelään Marjaniemen viimeisestä länsireimarista.
Onnettomuusaluksen hylky löytyisi ilmeisesti kohtuullisella vaivannäöllä. Merialue on matalahkoa. Sukeltaja voisi laskeutua hylkyyn ja todentaa uppoamisen syyn.
Mysteerin ratkeaminen olisi näkyvä sulka Oulu Oy:n seuraajan ja etsintätyön mahdollisen rahoittajan Stora-Enson hattuun. Vai olisiko oman aluksen etsintä liian kallis operaatio yhdelle maailman suurimmista puunjalostusfirmoista? Siinä tapauksessa olisi turvauduttava vapaaehtoisvoimiin, sponsoreihin ja vaikkapa hattukeräykseen.
Jos etsintä onnistuisi, Oulu 2 miehistöineen saisi viimeinkin rauhan myös ihmisten mielissä.
