Toi­mi­tuk­set eivät pal­jon­kaan tutki

Jokainen itseään arvostava mediatalo ja toimitus pitää tutkivaa journalismia tärkeänä ja tavoiteltavana toimintamallina. Käytännössä kiinnostus jää kuitenkin usein enemmän periaatteelliseksi kuin näkyy käytännössä.

Moni mediatalo on haluton satsaamaan toimittajiensa työpanosta ja aikaa pitkäkestoisiin tutkimusprojekteihin, joiden onnistuminen ja lopputulos ei välttämättä ole varmaa. Riittävän näytön puuttuessa juttu voi jäädä julkaisematta.
Pienten toimitusten ongelmana on usein lisäksi itsesensuuri. Toimitukset ovat läheisessä kanssakäymisessä julkiseen sektoriin ja elinkeinoelämään, eikä toimivia tiedotus- ja liikesuhteita haluta pilata puuttumalla niitä koskeviin ikäviin asioihin.

Oman väitöstutkimukseni mukaan yksittäisillä toimittajilla saattaa löytyä henkilökohtaista kiinnostusta ja kykyä tutkia asioita, mutta omat esimiehet eivät aina anna mahdollisuuksia asioiden syvällisempään selvittelyyn, kannustamisesta puhumattakaan.
Toimittajien mielenkiintoa heikentää paitsi tutkimustyön vaikeus ja yksinäisyys, myös lyhytjänteisyys ja rohkeuden puute kohdata epämiellyttäviä tilanteita ja usein vihamielisiä tutkimusten kohteita. Kuukausipalkan ansaitsee helpommallakin tavalla, kun tutkimisesta ei pääsääntöisesti makseta sen enempää kuin rutiininomaisesta uutistyöstä.

Toimittaja Jouni Tervo kuvaili Jyväskylän yliopistossa aikoinaan järjestetyssä Tutkivan journalismin gurut -seminaarissa oivallisesti tutkivan journalismin olemusta:

”Tiedonvälitys tulvii yli äyräitten, mutta journalismin puro ehtyy. Lehdet ja kanavat täytetään näennäiskohinalla. Tärkeää on toistaa se, mitä jo tiedetään ja mikä on helpointa saada ulos. Toimittajasta on tullut mikrofonin jalka, joka lähetetään taltioimaan ulkoa annettua. Sille sanotaan, mitä halutaan ja mitä kulloinenkin tilanne tarvitsee. Jos mikrofonin jalka uskaltaa jotakin kysyä, se vaihdetaan mukavampaan, hiljaisempaan ja joustavampaan.”
Toimitustyön laajentuminen internetiin ei ole yhtään parantanut tilannetta, vaan on päinvastoin lisännyt toimittajien työpaineita erilaisten uusien sisältöjen tuottamisessa.
”Mitä juuri äsken tapahtui” -tyylisessä reaaliaikaisessa uutisoinnissa tärkeintä on kertomisen nopeus, ei yksityiskohtien tai taustoituksen määrä tai edes tietojen tarkkuus.

Perinteistä lähderiippuvuutta on vähemmän kuin journalismissa yleensä, ja toimittajien ”luvaton” aihevalinta yllättää kohteensa. Sen sijaan että toimittajat raportoisivat, miten asioiden sanotaan tai arvellaan olevan, tutkivassa journalismissa selvitetään ”kuinka asiat oikeasti ovat”.
Haastateltavien sanomisten kritiikittömässä toistamisessa onkin vaarana, että ne muuttuvat yleisön mielissä totuuksiksi, jos niiden paikkansapitävyyttä ei erikseen epäillä ja arvioida.

Tutkivan journalismin paljastuksille etsitään yhteiskunnallisesti tärkeitä perusteita, joiden pitäisi näkyä itse jutussa sen uskottavuuden takia.
Esimerkiksi journalismin etiikan mukaan nimettömien lähteiden esittämien väitteiden kohdalla toimituksen olisi kerrottava, miten tietojen paikkansapitävyys on pyritty varmistamaan jo ennakolta.
Faktatietojen ohella tutkiviin juttuihin jää merkittävässä määrin tulkintoja asioista, joiden paikkansapitävyyttä ei ole onnistuttu varmistamaan riittävästi.
Jotta väitteet eivät loukkaisi tutkittavien henkilöiden kunniaa, johtopäätöksillä on oltava riittäviä perusteluja.
Toimituksilta ei vaadita ”täyttä” näyttöä esittämistään väitteistä, eikä esimerkiksi kunniaa loukata, jos väitteet liittyvät henkilön toimintojen arviointiin eikä asian käsittely ”ylitä sitä mitä voidaan pitää hyväksyttävänä”.
Tällaisen hyväksyttävyyden rajan vetäminen on aina tapauskohtaista, ja tietojen paikkansapitävyys on pitänyt selvittää sitä huolellisemmin mitä rankempia ne kohteelleen ovat.
Erityisen vaarallista on esittää syy- ja seuraussuhteita ihmisten tekemisille, koska motiivien todistaminen on usein mahdotonta. Tällaisen ongelman voi välttää esimerkiksi luettelemalla asiaan liittyvät tosiasiat ja jättämällä lukijoille johtopäätösten tekeminen.

Tutkivat journalistit näkevät työnsä mielekkyyden siinä, että vastuulliset tahot eivät vapaaehtoisesti kerro aiheuttamistaan ongelmista julkisuuteen.
Tutkimisen kohteena on useimmiten jonkun yksittäisen henkilön, viranomaisen tai organisaation tekemiset tai tekemättä jättämiset.
Laittomuuksia useammin tutkimukset keskittyvät eettisesti arveluttavaan toimintaan, jota asian paheksuttavuudesta huolimatta ei voida virallisesti tutkia. Ilman journalisteja moni asia jäisikin selvittämättä ja julkisuuden ulkopuolelle.

Usein toimittajan rooli estää arkaluonteisten tietojen saamisen. Asioiden selvittäminen onnistuu usein paremmin, jos haastateltavaa lähestyvä toimittaja ei paljasta ammattiaan ja tavoitteitaan.
Esimerkiksi toimittajan valehenkilöllisyys ei sinällään ole lainvastaista, jos kyse on pelkästään tiedonhankinnasta eikä samalla tekeydytä viranomaiseksi.
Myös eettisesti ”tavallisuudesta poikkeavat keinot” ovat hyväksyttäviä, jos yhteiskunnallisesti merkittäviä seikkoja ei voida muuten selvittää.

Yleisön luottamuksen säilyttämiseksi epätavanomaisiin keinoihin turvautuminen kannattaa kuitenkin perustella jutussa, esimerkiksi vertaamalla tuloksia, joita kollegan käyttämät avoimet keinot ja itse käytetyt epätavalliset keinot olivat antaneet.
Se että toimittaja antaa haastateltavan ymmärtää tietävänsä kysymästään asiasta enemmän kuin oikeasti tietää, voi lisätä haastateltavan halukkuutta puhua.
Tällöin tämä saattaa kuvitella vahvistavansa toimittajan jo muualta saamia tietoja sen sijaan, että ”vuotaisi” niistä ensimmäisenä.
Avoimet keinot ovat kuitenkin myös tutkivassa journalismissa lähtökohta, eikä epätavanomaisia menetelmiä voida perustella tiedonhankinnan helpottamisella.

Niiden olisi oltava ainoa vaihtoehto saada selville yhteiskunnallisesti tärkeää tietoa.