Laskurit tikittävät Etelä-Afrikassa
Vastikään sai ensi-iltansa Clint Eastwoodin ohjaama elokuva Invictus. Tosielämään perustuva käsikirjoitus kertoo juuri valtaan nousseen Nelson Mandelan haaveesta yhdistää apartheidin hajalleen repimä kansakunta urheilumenestyksen kautta. Kun valkoisten herrasmieslajin rugbyn maailmamestaruudesta kisataan vuonna 1995 Etelä-Afrikassa, kisataan samalla anteeksiannon, uudelleen alkamisen ja sovinnon puolesta.
Etelä-Afrikka voitti rugbyn maailmanmestaruuden ja monella muullakin tavoin näytti kansakuntana pystyvänsä ja tahtovansa muutosta. Rainbow nation onnistui rauhanomaisesti siinä, mihin pelättiin tarvittavan lisää verenvuodatusta ja kostoa. Kaikki tämä tapahtui rakastetun ja kunnioitetun kansakunnan isän, Madiban, kaudella ja varmasti paljolti hänen poliittisen viisautensa ja karismansa ansiosta. Nyt, kolmannen demokraattisilla vaaleilla valitun presidentin aikakaudella ollaan jälleen, jos ei nyt aivan lähtötilanteessa, kuitenkin monien haasteiden edessä.
Muutokseen on pyritty tekemällä aktiivista politiikkaa. Muun muassa BEE (black economic empowerment) -politiikka mahdollistaa aiemmin marginalisoidun väestönosan pääsyn asemiin, joihin heillä ennen ei ollut mitään asiaa. Ymmärrettävästi muutos vie aikaa, ja siirtymäkauden ollessa meneillään soraääniä nousee. Virkoihin pätevät, usein valkoiset miehet, tuntevat nyt joutuvansa syrjäytetyiksi ihonvärin vuoksi, kun alemmin koulutettu ja työkokemusta vailla oleva musta saa viran. Haavat ovat repeytyneet auki muutoksen hitauden vuoksi. Myös rikollisuus ja korruptio rehottavat, köyhät köyhtyvät ja rikkaat rikastuvat, hiv-tilastot eivät näytä kaunistumisen merkkejä.
Yksi viimeaikaisista hälyttävistä kärsimättömyyden merkeistä on muukalaisvihamielisen väkivallan nousu. Ksenofobisissa mellakoissa surmattiin erityisesti zimbabwelaisia maahanmuuttajia samalla tyylillä, kuin mihin nyt jahtaajan asemassa olivat itse menneisyydessä tottuneet: kuvat siirtolaisista "kaulakoru" eli palava autonrengas kaulassa levisivät ympäri maailmaa.
Etelä-Afrikan istuva presidentti Jacob Zuma on monien, paitsi julkisuudessa esillä olleiden henkilökohtaisten ongelmien, myös koko kansakuntaa ja laajemminkin Afrikkaa koskettavien kysymysten äärellä. Etelä-Afrikassa ollaan odottavalla kannalla: mihin maa kääntyy tai käännetään?
Rotusorron aikaiset raja-aidat, niin näkymättömiä kuin ovatkin, jakavat edelleen hyvinvointia. Kaikkein rikkaimmat löytyvät edelleen vähemmistöasemassa olevasta valkoisesta väestöstä, ja kaikkein köyhimmät ovat mustia. Pinnan alla kytee ja räjähdysvaara on olemassa. ANC:n nuorisojärjestö ilmoitti vaalien alla "tappavansa Zuman puolesta" - ei esimerkiksi "kuolevansa Zuman puolesta", eikä lausuntoja varsinaisesti vedetty takaisin.
Kansalliset haasteet ovat yhteneväiset vuosituhattavoitteiden kanssa. Maalla on tekemistä äärimmäisen köyhyyden ja nälän poistamisen kohdalla. Suuri haaste on peruskoulutustavoitteen saavuttaminen. Apartheidin aikakaudelta periytyy yhä se tosiasia, että koulutukselliset lähtökodat ovat erilaiset. Esimerkiksi muutamat pitkään täysin afrikaansin-kielisinä sinnitelleet yliopistot ovat muuttaneet kielipolitiikkaansa vasta pakon edessä aivan viime vuosina.
Myös haasteet tasa-arvon ja naisten yhtäläisten mahdollisuuksien edistämisessä, lapsikuolleisuuden vähentämisessä ja äitien terveyden parantamisessa ovat monin paikoin etenkin maaseudulla suuria kysymyksiä. Hiv/aidsin torjuminen on kysymyksistä päivänpolttavin ja viime aikoina myös politisoitunein. Entisille päättäjille haettiin vastikään syytettä kansanmurhasta ARV-lääkityksen eväämisen vuoksi.
Paitsi väestöllisesti, myös luonnonvaroiltaan rikkaan maan tärkeä haaste on kestävän kehityksen turvaaminen. Matkailu tuo suurimmat tulot maan talouteen, kulta ja timantit tulevat vasta muilla sijoilla. Maailmanlaajuisen kumppanuuden kehittämisen tavoite on mantereen kehittyneimmällekin maalle yhä haaste.
Parhaillaan maan suurissa kaupungeissa näkee valotauluja, joissa laskurit tikittävät jalkapallon MM-kisojen alkuun jäljellä olevia päiviä. Yleisesti maassa vallitsee iloinen ja jännittynyt odotus, stadioneja viimeistellään ja televisiomainokset kannustavat kansaa ylittämään itsensä vieraanvaraisuudessa, ystävällisyydessä ja ubuntussa, kuuluisassa afrikkalaisessa yhteishengessä.
Tänään on 114 päivää siihen, kun ainakin jalkapalloilevan maailman katse suuntautuu Etelä-Afrikkaan. Nähtäväksi jää, miten ensimmäiset Afrikan mantereella pidettävät maailmanmestaruuskilpailut vaikuttavat rainbow nationin yhtenäisyyteen. Tuleeko kisoista kansakunnan jälleenrakentumisen mahdollisuus, vai monen kyynikon maalailemat roistojen ja ryöstäjien juhlat? Monet yksittäiset ihmiset ovat valmiita tekemään kaikkensa, että kisat menevät hyvin.
Karismaattisuutta ei nykyiseltäkään johtajalta puutu, mutta miten hän luotsaa maansa näytön paikan läpi, se jää nähtäväksi. Zuma on vakuuttanut, että turnaus voidaan elää ja pelata rauhallisissa merkeissä kaikissa yhdeksässä kisakaupungissa, eikä lähes puolen miljoonan maahan saapuvan kannattajan tarvitse pelätä turvallisuutensa puolesta.
Maan omalta joukkueelta ei asiantuntijoiden mukaan ole lupaa odottaa vuoden 1995 uusintaa, mutta presidentti uskoo omiinsa - kuten hänen kuuluukin. Vaikka jalkapallolaskurin tikitys päättyy kesäkuussa, myös kisojen jälkeen on elämää ja tavoitteita. Niidenkin toteutumiseen tarvitaan lujasti ubuntua.
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja pastori, joka asuu Gaboronessa Botswanassa ja palaa sieltä Ouluun loppukeväällä.
.
