Kuluttaja ei ole vielä kuningas Suomessa
Näin on teoriassa. Käytännössä monet tekijät rajoittavat kuluttajien mahdollisuuksia valita palkkatyön ja vapaa-ajan välillä.
Yritysten pyrkimys hankkia voittoja on talouden toinen liikevoima. Se tulee kuitenkin vasta kulutuksen jälkeen, sillä yritysten voitot riippuvat viime kädessä siitä, miten hyvin ne voivat tyydyttää kuluttajien tarpeita.
Käytännössä yritysten voittoihin vaikuttavat monet muutkin tekijät kuin niiden kyky tuottaa kuluttajien arvostamia tavaroita ja palveluja. Esimerkiksi puutteellinen kilpailu lisää voittoja, mutta se tapahtuu aina kuluttajien kustannuksella.
Talouspoliittisessa keskustelussa asetelma on kovin erilainen. Siinä korostetaan tuotantoa, ja tavoitteena on sen nopea kasvu. Kulutus on jäännöserä. Sen ohitse menevät vienti ja investoinnit.
Viennin merkitys on pienessä avoimessa taloudessa itsestään selvä asia. Usein kuitenkin unohtuu, että kansainvälisen kaupan tarkoituksena on päästä eroon meille tarpeettomista tavaroista vaihtamalla ne tarpeellisiin. Viemällä niitä tavaroita, joiden tekemisessä olemme hyviä, saamme tavaroita, joita tarvitsemme ja haluamme. Vienti on arvokasta vain, jos se lisää kulutusmahdollisuuksia.
Investoinnit ja kulutus ovat kilpailutilanteessa. Mitä enemmän tuloista kulutetaan, sitä vähemmän jää säästöön ja sitä vähemmän rahaa riittää investointeihin. Näin on ainakin, jos investointeja ei voi rahoittaa ulkomaisella lainanotolla.
Suomessa kulutusta lyötiin päähän oikein olan takaa 1950- ja 1960-luvulla, kun maassa noudatettiin Urho Kekkosen strategiaa maan vaurastuttamiseksi. Investointeja tuettiin valuutansäännöstelyllä, matalilla koroilla ja yritysverotuksella.
Tämä oli perusteltua, kun maata jälleenrakennettiin ja luotiin teollista pohjaa. Se loi edellytyksiä tulevalle kulutukselle, olkoonkin, että kulutusta ei Kekkosen kirjassa "Onko Maallamme malttia vaurastua" juuri mainittu.
Miinuspuolena oli se, että säännöstely ja tuontisuoja rajoittivat kilpailua ja nostivat hintatasoa. Toinen miinuspuoli oli se, että jatkuttuaan vuosikymmeniä se kannusti tehottomaan pääoman käyttöön. Tämä alkoi nakertaa tulevaa kulutusta.
Tuotannolla mitattuna Suomen elintaso on noussut korkeaksi. Henkeä kohden laskettu ostovoimakorjattu bruttokansantuote oli ennen taantumaa euroalueen maiden kärkipäässä. Ostovoimakorjaus ottaa huomioon erot maiden hintatasossa.Kuluttaja ei ole kuningas Suomessa. Tämä näkyy siinä, että henkeä kohden laskettu ostovoimakorjattu yksityinen kulutus oli euroalueen häntäpäässä.
Kreikasta on viime aikoina puhuttu paljon. Yleisen käsityksen mukaan Kreikka on Suomea selvästi köyhempi maa. Näin onkin, kun verrataan henkeä kohden laskettua bruttokansantuotetta. Näin mitattuna Suomi oli ennen taantumaa 25 prosenttia vauraampi kuin Kreikka.
Kuva muuttuu dramaattisesti, kun verrataan maiden yksityistä kulutusta. Kreikkalaiset kuluttivat henkeä kohden 15 prosenttia enemmän kuin suomalaiset. Merkittävä osa erosta selittyy sillä, että Kreikan kuluttajahintojen taso on kolmanneksen alempi kuin Suomessa.
Vertailu tasapainottuu, kun otetaan huomioon se, että Suomessa -- kuten muissakin Pohjoismaissa -- kansalaiset käyttävät huomattavan määrän julkisesti tuotettuja terveys- ja koulutuspalveluja. Kun tämä otetaan huomioon, Suomen asema suhteessa Kreikkaan muuttuu.
Julkisilla palveluilla täydennetty laaja yksityinen kulutus on Suomessa henkeä kohti hieman suurempi kuin Kreikassa. Silti ero ei ole läheskään yhtä suuri kuin henkeä kohden laskettujen tuotantolukujen perusteella voisi odottaa.
Suomessa kuluttaja on kärsinyt paitsi korkeista hinnoista myös kulutuksen epävakaudesta. Suhdannevaihtelut ovat perinteisesti olleet Suomessa suuria. Taloustutkijalle yllättävää on se, että aina 1980-luvulle saakka yksityisen kulutuksen vaihtelut olivat suurempia kuin bruttokansantuotteen vaihtelut.
1980- ja 1990-luvulla vaihtelut kulutuksen ja tuotannon kasvuvauhdeissa olivat suurin piirtein samansuuruisia. Vasta 2000-luvulla kulutuksen kasvuvauhdin vaihtelut ovat olleet tuotannon vaihteluita selvästi pienemmät.
Kulutuksen vaihteluiden suuruus menneinä vuosikymmeninä selittyy pitkälti talouden rakenteen yksipuolisuudella. Kansainväliset suhdanteet heiluttivat vientimääriä ja vientihintoja, mutta samaan suuntaan myös kaikkia tuloja puun myyntituloista palkkoihin. Vaihteluita voimistivat myös luotonsaatavuuden keveneminen noususuhdanteessa ja kiristyminen laskusuhdanteessa.
Syy kulutuksen kasvun vaihteluiden vaimenemiseen 1980-luvulta eteenpäin on talouden rakenteen monipuolistuminen, talouden avautuminen ja pääomaliikkeiden vapautuminen.
Ihmisten vaurastuminen ja rahoitusmarkkinoiden kehitys 2000-luvulla ovat tarjonneet mahdollisuuden rakentaa puskureita säästämällä ja tarvittaessa turvautua luottomarkkinoihin kulutuksen tasaamiseksi. Suomi on siten vasta äskettäin siirtynyt kuluttajan kannalta kehittyneiden maiden joukkoon.
Kirjoittaja on osastopäällikkö Suomen Pankissa.
