Juhani Suomen Vorraaja-teoksen yllätyksellinen sivuhaara on hänen vahvan negatiivinen kokemuksensa suomalaisesta terveydenhuoltojärjestelmästä. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta Suomella on vain pahaa sanottavaa kotimaisesta lääkärikunnasta ja pääkaupunkiseudun sairaaloista. Tiedon kulku ja potilaiden informointi sekä hätääntyneiden rauhoittaminen ontuvat pahasti.
"Koko sen ajan, kun isä oli sairaalassa, koetin saada kiinni leikkauksen tehnyttä kirurgia selvittääkseni isän tilannetta. Koskaan en häntä tavannut, hän ei vastannut yhteydenottopyyntöihin, ja muut levittelivät käsiään."
Jos Suomen kokemuksia on uskominen, ainakaan Helsingissä yksittäiselle vanhukselle ei voida taata kunniallista vanhuutta. Vakavien sairauksien ja leikkauksien keskellä kukaan ei viitsi kokonaisvaltaisesti selittää potilaille tai heidän läheisilleen tapahtumien kokonaiskulkua.
Hoitoprosessi kaikkineen on vain kylmää ja liukuhihnamaista prosessointia vaiheesta toiseen. Pahinta on, ettei aina edes hoitavalla lääkärillä ole tahtoa tehdä kokonaissuunnitelmaa hoidettavansa jatkotoimenpiteistä.
Potilas on hylkiö, pelitermejä käyttäen "mustapekka", josta tahdotaan päästä mahdollisimman nopeasti eroon. Ja sama kokemusmaailma toistui tuplana - sekä Juhani Suomen isän että äidin loppuelämän vaikeista vaiheista.
Jos edes ulkoministeriön korkeiden virkamiesten vanhempia ei hoideta kunnialla loppuun, kuinka sellaista voisi odotella tavallinen rivikansalainenkaan? Toivottavasti tällaisten nimimiesten ulostulot ja reilu kritiikki parantaisivat terveydenhuollon tilaa ja vanhustenhoidon tasoa.
Niin - jotta se ei jäisi arvailujen varaan - huonoista terveydenhuoltokokemuksistaan huolimatta Suomikin osasi arvostaa ahkeria, uralleen omistautuneita hoitajia sekä erityisesti saattohoitojärjestelmää.
