Vuonna 2001 ilmestynyt Sarkatakkien maa. Suojeluskuntajärjestö ja yhteiskunta 1918-1944 on saanut jatkoa.
Vaikka kirjoittajat Kari Selén ja Ali Pylkkänen ovat onnistuneet mielestäni hyvin, kysymys on aihepiiristä, josta löytynee aina erilaisia näkemyksiä.
Suojeluskuntien jäsenet olivat etupäässä maaseudulta. Vuonna 1938 järjestön jäsenistä oli noin 52 prosenttia maanviljelijöitä ja kalastajia. On ymmärrettävää, että järjestössä oli noin 25-30-vuotiaita varsin paljon. se oli nuorten aikuisten järjestö.
Itsenäisyyden alussa toiminta oli haparoivaa, muotojaan hakevaa ym. Muun muassa kunnon päällystöä puuttui. Niinpä etenkin ruotsinkieliset suojeluskunnat käyttivät saksalaisten ammattitaitoa mahdollisuuksien mukaan.
Esimerkiksi everstiluutnantti Rainer Stahel ja jääkäripataljoona 27:n viimeinen komentaja Eduard Ausfeld toimivat hetken aikaa suojeluskuntien palveluksessa. Kielivaikeudet olivat kuitenkin suuret.
Suojeluskuntavirkoihin pätevöityminen saattoi tapahtua epätavallista tietä. Poikkeuskoulutus ja erikoinen eteneminen uralla olivat pitkään tavallista. Niinpä Paavo Sivén (myöh. Susitaival) oli jo aktiiviupseeri ja kapteeni, kun eversti Aarne Sihvo yritti ylentää häntä reservin varavänrikiksi. Sihvolla ei ollut siitä tietoa.
Upseerinarvo ei merkinnyt aina siis sitä, että henkilö oli saanut sotilaskoulutusta; hän oli saattanut pätevöityä muuten.
Suojeluskunnilla oli monia lehtiä. Osa niiden luettavasta sopi kaikille. Urheilua ja liikuntaa oli sivutolkulla. Järjestön päälehti oli ensi vuosina Suojeluskuntalaisen Lehti, jonka ilme oli totinen. "Rykimällä pääsee yskästä ja tappamalla ryssästä", se vakuutti lukijoilleen. Myöhemmin sen korvasi maltillisempi Hakkapeliitta.
Lehdet toimivat propagandan välineenä, valistajina. Myös juhlilla oli sijansa. Vuonna 1931 arvioitiin, että Suomessa pidettiin vuosittain 80 000 iltamaa tai muuta tilaisuutta, joista viidesosa oli suojeluskuntien järjestämiä.
Juhlat olivat monesti jonkinlaisia propaganda- ja hengenluontitilaisuuksia, mitä tekijät eivät ole käsitelleet kovin laajasti. Muun muassa Etelä-Pohjanmaalla suojeluskuntalaiset pyrkivät samaistumaan mielellään nuijamiehiin, joiden patsailla he kokoontuivat.
Suojeluskunnat edistivät ruumiinkulttuuria. Hiihto ja pesäpallo olivat niille tärkeitä lajeja. Suojeluskunnan kehittävät Suomeen sopivaa taktiikkaa. Merkitystä oli esimerkiksi talvisodankäynnin harjoittelulla.
Esimerkiksi majuri Sivénillä (Susitaival), joka kunnostautui sittemmin talvisodassa Ryhmä Suden komentajana, oli tässä suuret ansiot.
Kuitenkin juuri sodan alla suojeluskuntien koulutuksen taso arvostettiin häilyväksi. Vaikka suojeluskuntien merkitystä talvisodan puolustuksen onnistumiseksi ei kiistetäkään, kaikki johtavat upseerit eivät arvostaneet kuitenkaan suojeluskuntia.
Teos sivuaa lopussa myös ns. asekätkentäjuttua, johon lehdistö ja poliitikot suhtautuivat tapauksen paljastuttua paljon nuivemmin kuin nykyään. Nykyäänhän pidetään suorastaan kunnia-asiana, että isä tai joku muu lähisukulainen oli puuhassa mukana.
Eduskunnassa kuultiin tuolloin muun muassa erään papin moite: "Rikos on aina rikos, tehköön sen kuka tahansa." Lehdet laidasta laitaan arvostelivat aseiden kätkijöitä.
Kokoomuslaisen Uuden Suomen mielestä hanke oli järjetön, sillä se osoitti "kaikissa suhteissa mitä suurinta vastuuntunnon ja arvostelukyvyn puutetta".
Olivatko nämä itsesensuuria vai mitä? Tänään on joka tapauksessa jo toinen ääni kellossa.
Suojeluskuntajärjestön lakkauttamisesta tuli viime viikolla kuluneeksi 60 vuotta.