Katutaide herättää paljon tunteita, mutta yllättävän vähän keskustelua. Ylivieskalainen Hanne Haapakoski, 22, haluaa saada ihmiset pohtimaan, mikä on katutaiteen merkitys. Onko se pelkkää ilkivaltaa vai oikeaa taidetta?
Haapakoski on kiertänyt kameransa kanssa pitkin Suomea ja tehnyt kolmen viikon valokuvausmatkan muutamiin Euroopan suurkaupungeista. Noin tuhannen kuvan kokoelmasta on esillä parhaat palat Ylivieskassa ja Kärsämäellä.
Mutta voiko katutaidetta tuoda sisätiloihin?
"En halua leikkiä, että tämä on minun taidetta. Varsinainen taide on kadulla ja minä olen dokumentoinut sen", Haapakoski toteaa.
Mediatekniikan insinööriopiskelija ei halunnut viedä valokuviaan näyttelytiloihin, mihin niitä pitäisi lähteä erikseen katsomaan. Kahvilassa valokuvat ovat lähellä ihmisen arkipäivää, aivan kuten katutaiteen kuuluu olla.
"Katutaidetta ei saisi irrottaa ympäristöstään. On hirveän suuri merkitys, mihin se on tehty. Sama teos näyttää aivan erilaiselta, jos se on Lontoon hienostoalueella tai Kokkolassa."
Raja taiteen ja
töhryn välillä häilyvä
Haapakoski kiinnostui graffiteista suunnitellessaan tienvarsikyltin Ylivieskaan saapuville autoilijoille. Lippispäinen hahmo mainokseen on napattu paikallisen alikulkutunnelin seinämaalauksesta.
Haapakoski kertoo, ettei ole itse koskaan suihkinut seinään maalia tai liimannut tarroja sähkökaappeihin. Ulkopuolisena tutkijana hän on pystynyt tarkastelemaan katutaidetta myös kriittisesti.
"Kaikkiin paikkoihin se ei sovi. On kirjoittamaton sääntö, että esimerkiksi vanhat arvokkaat rakennukset ja kirkot eivät ole paikka tageille tai graffiteille."
Enimmäkseen katutaide saa Haapakosken silti hyvälle tuulelle. Hän huomauttaa, että kaduilla on muutakin taidetta kuin tussi- ja maalitöhryt.
"Olen oppinut tykkäämään katutaiteesta ja huomaamaan sitä ympärilläni. Suosikkini ovat tarrat, jotka ovat pieniä, huomaamattomia ja vaarattomia. Niissä on joskus tosi hyviä oivalluksia."
Katutaiteen vuorovaikutteisuus nousee Haapakosken puheissa esille monta kertaa. Katutaide voi viehättää pelkällä visuaalisuudellaan, mutta se voi herättää katsojan myös ajattelemaan.
Lontoolainen katutaiteilija Banksy kritisoi teoksillaan yhteiskuntaa muun muassa maalaamalla kuvan hymyilevästä mellakkapoliisista tai mielenosoittajasta heittämässä kiven sijaan kukkakimppua.
Toisaalta vuorovaikutteisuus voi olla muutaman sentin kokoinen valkoinen tarra, jossa naama toivottaa hyvää huomenta.
"Helsingissä oli tehty sapluunalla vaaleanpunainen kirahvi, joka oli pieni suloinen elementti karussa ympäristössä. Minusta se on vuorovaikutteista."
Suomessa kovat rangaistukset
Haapakoski kävi kuvausreissullaan Englannissa, Saksassa ja Hollannissa. Suhtautuminen katutaiteisiin vaihtelee paljon maittain.
Haapakosken mukaan Lontoossa katutaidetta poistetaan ja peitellään hyvin tehokkaasti, kun taas Saksan ja Hollannin kaupungeissa suuret ja värikkäät graffitit saavat olla pitkään esillä.
Suomessa suhtautuminen on jotain edellä mainittujen välistä. Jos tekijä jää kiinni esimerkiksi graffitimaalauksista, saattavat korvaussummat nousta hyvinkin suuriksi. Toisaalta täällä teoksia ei puhdisteta kovin tehokkaasti.
Jos Haapakoski saisi muuttaa lakia, keventäisikö hän katutaiteesta annettavia tuomioita?
"En uskaltaisi muuttaa mitään. Hirveän paljon voidaan onneksi päättää asenteilla ilman lakimuutoksia. Jos jokin tietty paikka töhritään jatkuvasti, ehkä siihen voisi teettää hienon työn. On paljon taitavia maalaajia, jotka ottaisivat työn innolla vastaan."
Katutaiteen ja töhrinnän välille on hyvin hankala vetää rajaa, eikä Haapakoski halua kenenkään rikkovan lakia. Keskustelua siitä, tekevätkö esimerkiksi tarrat ja sapluunamaalaukset ympäristön sotkuiseksi vai mielenkiintoiseksi, hän toivoo lisää.
"Mikä on taidetta ja kuka sen määrittelee? Jos se on kunnan puhdistusviranomainen, niin onko sekään oikein?"
Hanne Haapakosken valokuvanäyttely "Katutaide - vandalismia vai taidetta?" esillä Ylivieskan Mix´d Cafessa. Näyttelyn toinen osa nähtävissä ARS Kärsämäki -tapahtumassa. Valokuvanäyttelyn on mahdollistanut Keski-Pohjanmaan kulttuurirahaston apuraha.