Ave Koskela: Paskiaisen kahdeksas. Zum Teufel Kustannus.
Juho Juntunen: Paholaisen morsian. Like.
VeljespariAri ja Vesa eli Ave Koskelan luoma Hemmo Paskiainen oli huumorijulkaisu Pahkasian hersyvimpiä sarjakuvia.
Nimihenkilö, pahanilkinen ja pahansuopa kauhukakara, jäi sarjassa pian takavasemmalle, ja päähahmoksi kohosi Hemmon isä Armas: ainakin omasta mielestään menevä maailmanmies, josta löytyi reilusti mulkvistin vikaa.
Armaan hahmo oli onnistunut ja härski parodia paitsi mieskuvasta yleensä, myös machomaskuliinisuudesta.
Peilin heijastama kuva oli väärän vänkyrä. Ilkeillä Koskelat ovat aina osanneet. Armas Paskiaisen kautta laventui samalla koko sarjakuvan kohdekenttä, piikittelyn aiheita tuli lisää.
Paskiais-albumeita ilmestyi 1980-90-luvuilla kaikkiaan seitsemän, ennen kuin sarja hiipui Pahkasian myötä.
Uustuleminen, nimeltään Paskiaisen kahdeksas, osoittaa ettei pitkähkö 12 vuoden tauko ole väljähdyttänyt Koskeloiden ilmaisua: liikutaan edelleen tutulla mustan huumorin kentällä ja räävitään minkä ehditään.
Paskiaisen kahdeksannessa Armas säilyttää dominoivan asemansa, Hemmo kavereineen jää lähes statistiksi.
Yleisote nojaa tietoisen karkeaan anarkismiin: auktoriteetteja ivataan täydeltä laidalta, paikoin yhteiskuntakritiikkiin asti. Tekijät eivät edelleen säästele aineksiaan, Paskiais-sarjakuviahan on aina leimannut runsauden pula.
Toisaalta tuo avokätisyys saa joissakin episodeissa aikaan sen, että paras terä hukkuu ainesten monenkirjavuuteen. Rönsyävyys lyö paikoin yli erityisesti tekstin suhteen, jos kohta piirroksetkin pursuavat tavaraa.
Tuon voi kyllä mieltää yhtä lailla tehokeinoksi: kun valittu tyylilaji ei ole helpoimmasta päästä, niin se, että materiaalia ammennetaan isolla kauhalla, vaatii lukijaa hidastamaan ja keskittymään. Sen Paskiaisen kahdeksas ilman muuta ansaitsee: ei huumorin maku irtoa hotkaisemalla, vaan pureskelemalla.
Samainen musta huumori ja rääviys ovat leimanneet Juho Juntusen sarjakuvia ja pilapiirroksia. Ylilyönnit ovat kuitenkin olleet enemmän yleishengessä, ideoissa kuin kuvallisessa toteutuksessa, haistattelua joka tapauksessa.
Splatter-tyyppisen kauhutarinan puolella operoivaa Paholaisen morsiantakaan ei ole tarkoitettu tosissaan otettavaksi, joskin ilmiasu tekee vakavamman vaikutuksen kuin aiemmissa töissä.
Albumi merkitsee Juntuselle lähinnä "uuden" tekniikan kokeilemista. Tarina kerrotaan sarjakuvan rakenteella, mutta valokuvin: fotonovelaksikin kutsuttu ilmaisu ei koskaan kunnolla juurtunut Suomeen, lähinnä sitä näki 60-luvulla aikakaus- ja nuorisolehdissä.
Fotonovelan ideaa sovelletaan mukaillen, näennäisuskollisesti, mutta kieli poskella. Tyylilaji istuu myös sikäli, että splatter-kauhuelokuvien klassikoita on usein tutkittu komediankin näkökulmasta.
Valokuvin rakennettu kompositio jää jäykähköksi ja asetelmalliseksi. Piirrokset olisivat ehkä kuitenkin palvelleet tämän tyylistä tarinaa paremmin.
Huolella työstetty kokonaisuus Paholaisen morsian ilman muuta on, kaikkine cd:ineen ja muine bonuksineen: ehkei silti niin suuri vitsi ja irrottelu kuin mihin tekijät lienevät tähdänneet. Monta tuttua naamaa projektista joka tapauksessa pääsee bongaamaan.
