Pyhän paholaisen liikevoimia

Venäläinen spirituaalinen teema alkoi hänellä jo 1955 sävelletyssä Ikonit-sarjassa, joka syntyi ikonikirjan lehteilystä New Yorkissa. Vigiliaa (1972) on laulettu paljon erityisesti Pohjoismaissa, Englannissa ja Amerikassa.

Nyt Rautavaara on syventynyt todelliseen venäläiseen hurjimukseen, pyhään paholaiseen Rasputiniin. Hänestä kertovan oopperan ensi-ilta on 19.9. Suomen Kansallisoopperassa.

Luvassa on uusi väkevä askel Rautavaaran pitkällä matkalla sivilisaatiomme ristiriitojen syvyyksiin.

Rasputin-ooppera väläyttää poikkeusihmisen toista todellisuutta ja ylimaallisia liikevoimia tarinassa, joka kuuluu kulttuurimme peruskuvastoon.

Viha-rakkaus itään


Boris Godunov ja Hovanshtshina edustavat sitä venäläistä musiikkidraamaa, jota leimaavat kansanjoukkojen rajut hyökyaallot ja äärimmäisiin tekoihin sortuvat rajut sankarit. Näissä oopperoissa sankareita liikuttavat myös ylimaalliset voimat. Rautavaara kertoo, että varsinkin Godunov on ollut hänelle hyvin tärkeä.

"Vein sen jopa New Yorkiin mukanani ja olen nähnyt siitä monta produktiota. Rasputin-oopperassa en kuitenkaan ole käyttänyt venäläisen musiikin lajityyppejä, vaikka Rasputinin juhlissa onkin mustalaismusiikkia. Tein itse sen mallisia kaipaavia runoja. Vigiliasta on mukana jokin motiivi, itselainaus."

Rasputinin hahmo alkoi kiinnostaa Rautavaaraa 1990-luvun alussa, jolloin hän teki jo librettoa. Lopullinen ponnistus alkoi vuonna 2000.

Säveltäjää vastaan ajoi Akateemisessa kirjakaupassa kärryillä lasti uutuuskirjoja, päällimmäisinä kasa Eduard Radzinskin Rasputin-kirjaa. Se oli merkki! Sen jälkeen löytyi nyt valmistuneeseen oopperaan paljon muitakin aineistoja.

Hän kyselee kuitenkin: "Olenko oikea henkilö käsittelemään Rasputinia? Pitäisikö siihen olla venäläinen?"

Rautavaara sanoo tunteneensa aina viha-rakkautta itää kohtaan. Ja tähän aiheeseen varmaan pitääkin olla vähän ulkopuolinen. Rautavaara määrittää itsensä protestantiksi, mutta hänellä on voimakkaita kokemuksia myös idän hengellisistä intohimoista jo lapsuudesta.

Näkymätön todellisuus


Idän "näkymätöntä todellisuutta" Rautavaara on sivunnut myös oopperassaan Auringon talo, joka kertoo venäläisten emigranttien varjotodellisuudesta.

Emigranttiperheen tyttäret elävät menneen illuusiossa, rimpuilevat kurjistuen aikaa ja muutosta vastaan. Tässä säveltäjä pohjaa syvään henkilökohtaiseen kokemukseen.

"Reaalimaailma oli minulle lapsesta asti vaikea, traumaattinen: tuntui, että minulle esitettiin painostavia vaatimuksia. Siksi minusta tuli säveltäjä: piti etsiä omaa maailmaa. Sieltä tulevat nämä irreaaliset ilmiöt, visiot, surrealismit ja siksi metafysiikan maailma on minulle tärkeä. En ole uskonnollinen perinteisessä mielessä, vaikka tästä minulta kysytäänkin usein, varmaan aihepiirin takia. Olen kuitenkin tehnyt paljon kirkkomusiikkia, myös protestanttiselle ja katoliselle kirkolle."

Säveltäjä viittaa Richard Straussin ilmaisuun "oma kauneuden maailma" sekä Friedrich Schleiermacherin, filosofin ja teologin esseekokoelmaan, jonka nimessäkin vilahtaa ihmisen halu ja kaipuu äärettömään.

"Se on henkilökohtainen perusongelma; miten rakentaa elämä, joka ei ole tästä maailmasta, todellisuudesta. Maailman rakentaminen näissä oopperoissa on näky."

Näitä ylimaallisen välähdyksiä voi pitää säveltäjän koko elämän mittaisena projektina.

"Nuorena minulla oli supertiloja, olin väsynyt, luin myöhään illalla. Tuli optisia harhoja, katsoin maailmaa kuin kiikarin väärästä päästä. Raitiovaunun ääni kuulosti uhkaavalta. Pidin kovasti näistä hetkistä."

Hlystilaista anarkismia


Siperialainen rahvaanmies, ihmeparantaja ja lahkolainen saarnaaja Grigori Rasputin sai 1900-luvun alussa vaikutusvaltaa Venäjän hovissa ja tsaariperheessä.

Erityisesti tsaaritar "Alix" oli innostunut hänestä. Keisarinna oli muutenkin kiinnostunut kansan "pyhimyksistä", näitä hahmoja kutsuttiin palatsiin.

Oopperan alussa Rasputin parantaa tsarevitsh Aleksein verenvuototautikohtauksen. Hän laulaa Siperian jylhän luonnon väkevyydestä.

Tämä kansan alkuvoiman ja väsähtäneen yläluokan ja kulttuurin vastakkaisuuden kuvio oli tärkeä siinä henkisessä tilanteessa, jossa Rasputin nousi asemiin: "Halusin takas pohjoiseen... maa on voimaa."

1900-luvun alun dekandentille ilmapiirille oli tunnusomaista kiihkeä uskonnollinen etsintä. Monenlaista profeettaa madame Blavatskista lähtien oli sekoittamassa salonkien daamien päitä.

Ylhäisönaiset ihastuivat Rasputiniin. Hän houkutteli heitä myös irstailuihin oman lahkonsa, hlystien opeilla, joiden mukaan ihmisen on tehtävä syntiä voidakseen todella katua ja saada armon. Tällainen hysteria, "Maa on syntinen laulu", levisi ajan tulehtuneessa henkisen harhailun ja lopun odotuksen ilmapiirissä.

Synninteko armon välineenä oli ehkä Rasputinin oma tulkinta, jolla hän taivutti ihailijattarensa orgioihin. Virallisen valtionkirkon kannalta hlystit olivat pelottavia lahkolaisia: he kielsivät papit ja pyhimykset, pyhät kirjat.

Hlystilaisuuteen sisältyi voimakas anarkistinen lataus. Ohi hierarkioiden he pyrkivät suoraan yhteyteen ihmisestä pyhään henkeen: henki tulee ihmiseen ja jumalallistaa hänet.

Hlystit eli "ruoskijat" käyttivät itsekidutusta, jonka tunnemme myös mm. shialaisten muslimien hengellisistä käytännöistä. He etsivät ekstaasia ylimaallisen yhteyden luomiseen. Oopperassakin on hlystien tanssi, josta tullaan transsiin.

Rasputin hylkäsi perheensä ja otti kulkurinimen, joka tarkoitti tienristeystä tai rospuuttoa. Hän ei ollut munkki eikä hänellä ollut teologista tai muutakaan oppia.

Samoihin aikoihin kohosi myös koulutusta saanut kauppiaan poika Maksim Gorki (Katkera) kuuluisuuteen pseudonyymin ja kulkurimyytin avulla, tosin kirjallisuuden puolella.

Rasputin ei ollut huijari


Rautavaara on tutkinut Rasputinin persoonaa monipuolisesti. Jännittävintä Rasputinissa oli ambivalenssi hänessä, kuten kaikissa muissakin hänen draamaansa liittyvissä hahmoissa.

"Hän oli hurskas mies ja ihmeparantaja, voimakas persoona, joka suggeroi ympäristönsä. Samalla hän oli hulttio ja lurjus, mistä kertovat yksiselitteisesti häntä vakoilleen tsaarin poliisin pöytäkirjat. Tämä kaksinaamaisuus kiehtoo. Rasputinissa yhtyivät hengen mieheen alatyyli ja seksistiset puheet. Tämä tietysti vetosi hovin hienoihin daameihin. Tämä näkyy oopperassanikin kaksinaisuutena."

Säveltäjä sanoo, että Rasputin ei ollut huijari: "Ihmeparannukset on dokumentoitu ja ne olivat käsittämättömiä - hän pysäytti tsarevitshin verenvuodon jopa puhelimella. Rasputin oli yksinkertaisista oloista ja hänen maailmankuvansa oli yksinkertainen ja suppea. Uskonto oli hänelle itsestään selvää päinvastoin kuin ylimystölle. Hänellä oli primitiiviset varmat luulot ja aito näkemys."

"Pidän häntä aitona. Hän oli sosiaalisesti taitava ja sanoi tahallaan keisarinna Alexandralle sen, mitä tämä halusi kuulla. Vaistonvaraisena ihmisenä hänellä oli suuri kyky vaistota ihmisiä. Silmät porautuvat syvään. Myös lopun odotus koko yhteiskunnassa teki myös hänen hahmonsa vaikuttavaksi. Hän otti lahjuksia edistääkseen tiettyjä virkanimityksiä. Rahat menivät kapakkaan, hänhän kuoli pennittömänä. Hänellä oli viimeisinä vuosinaan pelko, jota hän hukutti madeiraan ja mustalaisten juhliin. Rasputinista tuli moraalisesti rappeutunut olento!"

Ristiriitaiset henkilöt


Sama ristiriitaisuus leimaa muitakin oopperan ihmisiä, jotka olivat säveltäjän mukaan ennen kaikkea hyvin inhimillisiä. Tsaari Nikolaikin turvautui Rasputiniin, vaikkei ollutkaan mystiikkaan taipuvainen.

Ehkä vastaavissa paineissa presidentti Risto Ryti kävi jatkosodan aikana ennustajalla, hänen vaimonsa Gerda Rytihän harrasti esoteriaa ja parapsykologisia istuntoja.

Rasputinin murhaaja Felix Jusupov oli fantasiaihminen: "Hän oli poispilattu rikkaan perheen poika ja julkaisi myöhemmin emigraatiossa epäluotettavat muistelmat. Murha-ajatus oli lähinnä impulsiivinen."

Jusupov oli myös biseksuaalinen ja nuorena hän pukeutui kultaisen nuorison "sateenkaaribileissä" usein hemaisevaksi nuoreksi naiseksi. Eräiden lausuntojen mukaan Rasputin oli intohimoisesti kiinnostunut loistavasta nuoresta ruhtinaasta, pyyteli tätä usein juhliinsa eikä saanut rauhaa, ennen kuin oli päässyt kontaktiin tämän kanssa. Niin Jusupov houkutuslintuna kutsui tämän palatsiinsa.

Kuuluisa keisarinnan seuraneiti Anna Vyrubova, joka myöhemmin vietti pitkät emigraation vuodet eristyneenä Suomessa, oli Rasputinin huomattavimpia tukijoita hovissa.

"Hän kaunisteli osuuttaan. Radzinski sanoo, että hän oli ovela henkilö, joka taitavasti näytteli hupakkoa", selvittää Rautavaara.

Leonid Vlasov näyttää kirjassaan Mannerheimin elämän naiset (Schilds, 2002) Rasputinin ovelana musikkana ja irstaana hengenmiehenä.

Mannerheim törmäsi kerran hovissa Rasputiniin ja piti tätä ilmeisesti huijarina, joka johtaa Venäjän turmioon.

Anna Vyrubovaan Mannerheim piti tähän aikaan yhteyttä säännöllisesti hoitaakseen suhteitaan tsaariperheeseen, mutta ei ottanut tätä vakavasti. Myöhemmin Mannerheim joutui auttamaan kurjistuvaa Vyborovaa mm. jatkosodan aikana.