Kirjoittaja on Kalevan yleisöarvioija, joka raportoi yleisön näkökulmasta Oulun juhlaviikkojen festivaalitapahtumista.
Ilma-akrobaatti Salla Hakanpään ”Dive” Oulun uimahallissa oli mielenkiintoinen kokemus, joka herätti minussa kysymyksiä. Sehän on toisaalta hyvä asia, koska silloin teos on herätellyt minussa jotain. Joskus taidetta eri muodoissaan on kiva vain katsella, ilman tarvetta ymmärtää sitä. Joskus taas tulee tunne, että haluaisin tietää, mitä taiteilija on teosta tehdessään ajatellut. Mukaan astuu halu ymmärtää teosta ja erilaiset tulkinnat, joita on yhtä monta kuin on katsojia.
Diven mainoskuva ja -teksti lupaa paljon. Valaistus on mainoskuvassa hyvin toteutettu ja ympäristö on lähes pimeä. Oulun uimahallissa valaistus ja tunnelman luominen ei onnistunut yhtä hyvin. Aurinkoinen ilta toi suurten ikkunoiden kautta liikaa valoa esitystilanteeseen, jolloin esitykseen kuuluva valaistus menetti tehoaan. Olisiko ikkunoita voinut peittää? Parhaimmillaan valaistus ja tunnelma olivat silloin, kun valoa oli sekä veden alla että veden päällä ja vedenalaiset tapahtumat heijastuivat taustalla olevalle isolle valkokankaalle.
Valaistus heijasti veden väreilyn kauniisti seinille ja kattoon ja siitä syntyi mielikuva, että vesi väreili katsojien ympärillä. Istumapaikkani ylhäällä katsomossa, lähellä hyppytorneja, oli hyvä, koska siitä sain pitkän, tilan yli yhtenäisenä jatkuvan näkymän esityksestä. Sinisenä väreilevä näkymä nousi veden alta veden ylle ja jatkui korkealle valkokankaalle. Tämän sinisyyden keskellä Hakanpää taituroi välillä köyden varassa ilmassa, välillä sukellellen. Hieno illuusio tilojen ja maailmojen sekoittumisesta sekä painottomuudesta syntyi, kun valkokankaalta näkyivät vedenalaiset tapahtumat.
Taustamusiikki oli hyvin voimakasta ja sopii esitykseen. Herkempi hetki syntyi, kun Hakanpää lauloi ranskankielisen laulun ennen hyppytorniin kiipeämistään. Toinen ranskankielinen laulu kuului esityksen lopussa, jolloin se tuli nauhalta miehen laulamana. Olisi ollut mielenkiintoista tietää, mistä nuo laulut kertoivat. Ranskaa taitamattomana saatoin vain arvailla sisältöä, mutta jo pelkällä tunnelmallaan ne tukivat esitystä.
Lauantain Kalevan tästä esityksestä kertova juttu antoi ymmärtää, että kyseessä on eräänlainen käänteinen versio H.C. Andersenin ”Pienestä merenneidosta”. Tätä pohdin esitystä katsoessani. Halusiko Hakanpään esittämä hahmo siirtyä maan päältä veden alle? Oliko hänellä jotenkin ahdistavaa maan päällä? Tämä tuli mieleen alun kohtauksessa, jossa Hakanpää rimpuili veden päällä kelluvan, läpinäkyvän jättipallon sisällä.
Mikä hahmoa sitten veti veden alla puoleensa? Entä kuka tai mikä oli pukuun puettu, ilmatäytteinen kalanpäähahmo? Oliko se Hakanpään hahmon maanpäällinen rakastettu, jonka Hakanpään hahmo halusi viedä itselleen rakkaaseen maailmaan, veden alle? Onnistumattahan se jäi – ilmatäytteinen otus ei uponnut, vaikka Hakanpää miten sen päälle asettui. Mutta pukuhahmohan oli kala… Oliko se tullut veden alta maan päälle, eikä halunnut enää takaisin? Kertoiko tarina siitä, miten kaipaamme aina jonnekin muualle, muihin maailmoihin, mahdottomiinkin, kuvitellen siellä asioiden olevan paremmin? Yritämmekö muuttaa läheisiämme haluamaamme suuntaan, omaan suuntaamme, muistamatta kohdata heitä sellaisina kuin he oikeasti ovat?
Onneksi taiteesta voi tehdä vapaasti omia tulkintoja ilman oikeaan osumisen pakkoa. Kiitokset mielenkiintoisesta esityksestä Hakanpäälle ja koko työryhmälle!
