Otteita jutusta, joka on julkaistu Kalevassa 1.5.2005.
Siinä olisi voinut sattua pahastikin. Siksi Vesa-Matti Loiri toppasi polvensa. Sitä hän ei osannut arvata, että junan perässä roikkuminen hiersi kipeimmin nilkkoja.
Pojat-elokuvan loppukohtaus on yksi tunnetuimmista kotimaisessa elokuvahistoriassa. Loirin tulkitsema astmaattinen Jake juoksee henkihieverissä Oulun rautatieasemalle, jolta saksalaisjuna on juuri lähdössä mukanaan Jaken äiti. Äitiä huutaen Jake tarttuu kiinni liikkuvasta junasta ja raahautuu sen mukana jonkin matkaa.
”Vesku putosi aikaisemmin kuin luuli, kun jalat kävivät poikkilautoihin radan ylityskohdassa”, kertoo poikajoukon nuorinta eli Urkkia esittänyt Markku Söderström, Kuopion kaupunginteatterin näyttelijä.
Söderström muistelee, että kohtaus saatiin purkkiin kerralla. ”Matti” eli Hannu Vironmäki puolestaan kertoo, että se piti ottaa uusiksi, koska ensimmäisessä otoksessa jonkun käsi heilahti kameran edessä.
Siitä molemmat ovat samaa mieltä, että Veskua pelotti.
”Sen huomasi heti, kun tulimme asemalle”, Söderström vakuuttaa. ”Hän istui ja tärisi jälkeenpäin. Taisi siinä mennä tupakkaakin”, Vironmäki kuvailee. Hän lopetti näyttelemisen nuoruusvuosiin ja työskentelee nykyään teknisenä asiantuntijana Helsingin Sanomissa.
Loiri: Olin shokissa
Loiri vahvistaa sairasvuoteeltaan muiston pelosta. Hoidettavana on vanha vamma, muttei sentään Oulun kuvauksissa syntynyt. Hän sai ilmeisesti Intian-matkalla pöpön leikkaushaavaansa kyynärpäässä ja oli jonkin aikaa eristyksissä sairaalassa.
Ja kohtaus piti tosiaan kuvata kahdesti, koska ensimmäisellä kerralla ”kolme taivaanrannan maalaria Vinetto-kasseineen tuli kyselemään, mitä poika aikoo”.
”Siinä vaiheessa olin niin shokissa, ettei se haitannut”, Loiri toteaa.
Ohjaaja Mikko Niskanen pakotti 17-vuotiaan nuorukaisen kysymään vanhemmiltaan luvan näytellä kohtauksessa.
”Äiti vastasi puhelimeen, ja panin aina luurin kiinni, kunnes neljännellä kerralla sain isän langan päähän. Tiesin, että hän suostuisi. Hän sanoi vain, että itsepähän tiedän mitä teen. Olinhan ollut maalivahtinakin ja osasin kaatua. Ja tässä ollaan edelleen!”
”Pojat” ovat tavanneet toisensa aikuisiässä muutaman kerran. Viimeksi he kokoontuivat 1980-luvulla, kun Loiri kutsui heidät 20-vuotistaiteilijajuhlaansa. Jossain vaiheessa he katsoivat yhdessä elokuvan ja muistelivat menneitä. ”Niskanenkin oli vielä silloin mukana”, Loiri kertoo.
