Arvostelu on julkaistu Kalevassa 10.11.2015.
Laura Lindstedt: Oneiron. Teos 2015.
Hurmaava brasilialaisemo Rosa Imaculada työskenteli kampaajana ja uskoi presidentti Lulaan. Rosa kärsi rahahuolista ja sydänvaivoista.
Newyorkilainen performanssitaiteilija ja anorektikko Shlomith työsti koko elämänsä ajan juutalaisen kotinsa ja uskonkulttuurin perintöä. Hän kuoli 61-vuotiaana ja 28-kiloisena yleisönsä eteen.
Ranskatar Nina odotti kaksosia. Moskovalainen Polina harrasti ajattelemista ja alkoholijuomia. Itävaltalainen teinityttö Ulrike kuoli seksuaalimurhan uhrina.
Senegalilainen, mallin työstä haaveileva Maimuna ryhtyi kuriiriksi päästäkseen Pariisiin. Sekä hollantilainen Wlbgis – hän tykkäsi tupakasta ja sairastui kurkkusyöpään, joka vei hänen puhekykynsä.
Nämä seitsemän erilaista etnistä alkuperää ja kulttuuria edustavaa naista ovat kajaanilaissyntyisen Laura Lindstedtin (s. 1976) toisen romaanin päähenkilöt.
Oneiron on eksentrinen, mielikuvituksekas nykyromaani, jonka mittasuhteet ovat kosmiset. Naiset kohtaavat toisensa tuonpuoleisessa.
Valkoiseen välitilaan juuttuneet naiset eivät tiedä, ollaanko porstuasta astumassa taivaaseen vai helvettiin. He eivät enää hengitä. Myös muut kehon toiminnot hiipuvat vähitellen, minkä joukkoon viimeisenä putkahtanut Ulrike saa järkytyksekseen havaita.
Naiset pystyvät puhumaan ja ajattelemaan. Tilanteen käsittämättömyys saa heidät riitelemään, kunnes he alkavat kertoa toisilleen tarinoita omista menneisyyksistään.
Tämä laukaisee romaanin uudelle tasolle, sillä naisten tarinat ovat huikean erilaisia. Näin avautuu portti kunkin naisen yksilölliseen tajuntaan ja eletyn, orjantappuraruusuisen elämän mieleenpainuvimpiin muistoihin, jotka välitilan valkoisuudessa kerrottuina kutoutuvat yhteisenä jaettuun hetkeen ja kokemukseen.
Oneironissa kertomisella ja kertomusten täydentämisellä on tärkeä rooli merkityksen tuottajana. Rehabilitaatiosta eli kunnian ja arvon palauttamisesta ei kuitenkaan ole kyse.
Sen sijaan esille nousee naisen oikeus omaan kokemukseensa ja ruumiiseensa. Tai vaikkapa siihen, kuinka kasvattaa lapsensa.
Jännittävä Oneiron on muodoltaan kekseliäs ja ilmaisultaan intensiivinen romaani. Tyylissä on pientä kulmikkuutta – alleviivaavuutta ja muutamia anglismeja, jotka ovat kuitenkin melko mikroskooppisia kauneusvirheitä kokonaisuudessa.
Perinteessämme lähin naiseusteemainen kokeellinen romaani lienee Mariaana Jäntin Amorfiaana (1986), joka edusti aikanaan kotimaisen postmodernismin avantgardea. Oneiron on kulttikirjana pidettyä Amorfiaanaa huomattavasti lukijaystävällisempi.
Oneiron alkaa lukijaa puhutellen. ”Istut nyt mukavassa, upottavan pehmeässä penkissä…” Alku muuntaa muotonsa Italo Calvinon romaanista Jos talviyönä matkamies (alk. 1979, suom. 1983). Sen jälkeen kerronnan asennot vaihtelevat.
Toinen osa sisältää lehti-ilmoituksia ja artikkeleita, kuten Shlomithin muistokirjoituksen ja uutisen Maimunan kuolemantapaukseen liittyen.
Kreikan kielen sana oneiros tarkoittaa unta. Tämä romaani jäi pyörimään mielen työpöydälle vielä pitkäksi aikaa, kun teoksen kannen oli sulkenut.
Kriitikko kiteyttää
Plussaa: Muodoltaan kekseliäs ja virkistävä. Kokeellisuudestaan huolimatta erittäin lukijaystävällinen. Vahvan feministisestä pohjavireestä huolimatta romaanissa pilkahtelee myös huumoria.
Miinusta: Fyysisyyden (esimerkiksi seksin) rohkea ja suorasukainen kuvaaminen saattaa yllättää tai inhottaa.