Arvio: Älä unta näe! prinsessa Rosa Ruusunen

Suursadut eli ison näyttämöt satusatsaukset ovat harvinaista herkkua. Siksi rakastetun klassikkosadun muunnelma Prinsessa Rosa Ruusunen on iloisesti tervetullut Ouluun.

Uusioversio ei kuitenkaan syty heti, vaan vaikuttaa lähes koko ensimmäisen puoliajan uneliaalta tai vieraan haltijaloitsun jäykistämältä.

Ikään kuin joku Tylypahkan noitakoulusta olisi kironnut koko työryhmän kangistumis tyystilys tai liikkumitor kuolitus.

Sadussa ei ole imua, rytmi on hukassa, tunnelma etäinen. Joukkokohtaukset on asemoitu riviin näyttämön keskiviivalle.

Onneksi hovissa hikoilee muutama keskikentän rakentaja, jotka urheasti pakertavat, pursuavat läsnäoloa ja hakeutuvat lähikontaktiin yleisön kanssa.

Kutka ja ketkä? Välttämättä he eivät ole sadun roolihierarkiassa itsestään selvästi kärjessä, mutta kohoavat sinne vilpittömän yritteliäisyytensä ansiosta.

Yksi heistä on apupoika Aatu (Tatu Mönttinen), jonka kompastelut ja juoksentelut lämmittävät nopeasti lapsiyleisön.

Oulun Tähtisirkus tuo vetämättömyyden keskelle toimintaa ja vauhtia. Sirkuksen lapsitähtenä taiteilee yksipyöräisellään Roni Heimo.

Aatussa on virtaa ja Ronissa karismaa.

Prinsessa (Anne Syysmaa) on vaaleanpunaisen pukunsa sisällä enemmän prinsessaksi pukeutunut tyttö kuin lasten prinsessaunelmien kohde - osin uusioversion ideologian mukaisesti. Vasta kun hän saapuu lavalle 16-vuotiaan ruusuhameessa, huokaa naapuripenkin lettipää: "Minäkin haluan pukeutua tuollaiseen."

Pehmolelujen koristamasta pehmokuninkaasta, ylpeästä ja mustasukkaisesta tyttärensä isästä, kuningas Alarikista (Kari J. Ristolainen) tykätään oitis. Samoin viktoriaanisen näyttävästä kuningatar Violasta (Anneli Niskanen).

Karismaansa käyttää myös prinssi Eirikin isä, mafioson näköinen kuningas Rurik (Hannu Pelkonen).

Lavalla heiluu paljon porukkaa, jolla on näyttävät puvut ja kivasti kirjoitetun tekstin takia nostetta. Mutta heistä ei oteta kaikkia tehoja irti.

Satu uhkaa vaipua siihen mistä siinä kerrotaan: satavuotiaaseen uneen. Vieraileva ohjaaja Iiris Rannio olisi tarvinnut enemmän kaikkia niitä avuja, joita haltijakummit Ursula (Tuula Väänänen) ja Aquaria (Heli Haapalainen) Ruususelle lupaavat: voimaa ja rohkeutta, viisautta ja vapautta. Näyttämöteoksessa on voitolla ilkeän haltijattaren Lunan (Jaana Kahra) kuolettava vaikutus.

Suuri näyttämö on korkea pelkokerroin kokemattomalle. Tarvitaan osaamista, mittavan teatterikoneiston tuntemusta ja aikaa hallitun kokonaiskuvan luomiseen,sadun lumouksen sytyttämiseen, yksilöiden henkilöohjaukseen ja massojen liikutteluun.

Viisi vuotta sitten tiimi ohjaaja Minna Nurmelin, valot ja videot Teemu Nurmelin, lavastaja Annukka Pykäläinen, taikuri Tatu Tyni ja koreografi Milla Korja nostivat riman korkealle Mestaritontussa. Porukka näytti, mihin visioihin ja vaikutuksiin Oulun teatterin tekniikalla pystyy.

Ruusus-satu jää siihen verrattuna visuaalisuudeltaan vaisuksi ja kömpelöksi.

Olli Mäntylän lavastusratkaisut ovat staattisia ja jäykkiä. Ruusuköynnökset etunäyttämöllä suorastaan estävät näkemästä ja eläytymästä. Tärkeä loppuratkaisu - prinssin ja Lunan taistelu sekä elvyttävä suudelma -näytellään piilossa.

Käsikirjoittaja Pirjo-Riitta Tähti on korostanut klassikkosatua kasvukertomuksena, tsuumannut lapsuuden, murrosiän ja aikuisuuden välisiin siirtymiin.

Ruusus-satu on kehitysfantasia ja kollektiivifantasia. Sellaisena se auttaa huumorin, magiikan ja realiteettien avulla Ruususta ja meitä yhdessä luopumaan lapsuuden kahleista, itsenäistymään ja kasvamaan.

Korvat kannattaa aukaista Okko Makkosen sanoittamien laulujen kohdalla. Niissä on lasikattoa ja muuta tähän päivään osuvaa viestintää.

Rosa Ruusunen iskee teatterin kannalta kiitollisen laajaan yleisöpohjaan. Pienimpiä lapsia tyydyttää sadun riittävä tuttuus, pikkuisen isompia vietellään chattikielisillä heitoilla ja muulla kaavojen rikkomisella, aikuisia kutkuttaa elämänfilosofinen pohdinta.

Sadun pos-ilmiö ei ole lyö silmille. Lyhenne tarkoittaa varoitusta Parent Over Shoulder - äiskä tai iskä olan takana vaklaamassa.

Ruususen irtiotto ja hyvän ja pahan taistelu pääsevät kunnolla vauhtiin vasta toisella puoliajalla. Silloin tulkinta lämpenee pikku hiljaa ja yleisö pääsee nauttimaan värikkäistä persoonista.

Hovirouvakolmikko Hortensia (Liisa Toivonen), Petunia (Anneli Juustinen) ja Atsalea (Riitta Toropainen) on pukusuunnittelija Pirjo Valisen luomuksina kukkea ja sanavalmis puketti. Valokaapelein ylimaallisiksi loihditut haltijattaret kuljettavat ajatukset kohti fantasiaa ja scifiä.

Tällä kertaa jopa Valisen puvustuksessa on hämmentävästi eri suuntiin vetäviä maailmoja. Musiikinkäyttö on sekavaa: sekoitus liveä ja nauhaa. Orkesteri on piilotettu ruokapöydän taakse.

Uskooko koko työryhmä satuunsa?