Kuka maksaisi mädistä omenoista
Nykyisessä kriisissä finanssimarkkinoiden ongelmista tuli hyvin nopeasti koko talouden ongelmia. Jotta näin ei kävisi jatkossa, on EU:ssa syytä luoda tehokas ja toimiva tapa puuttua vaikeuksissa olevien kriisipankkien toimintaan. Mädät omenat on nopeasti seulottava pois markkinoilta. Niiden terveet finanssitoimijat eivät kuitenkaan saa kärsiä, ja kriisin kustannuksia koko talousjärjestelmälle on vähennettävä.
Kaikkien uudistusten lähtökohtana on oltava rahoitusjärjestelmän vakaus, rahoituslaitosten kannustimien säilyminen terveinä, tallettajien aseman turvaaminen ja palvelujen saannin jatkuvuus. Ensi sijassa vastuu järjestelmän toimivuudesta on alalla toimivilla yrityksillä. Toimiessaan vastuullisesti finanssialan yritykset ottavat huomioon myös toimintansa laajemmat yhteiskunnalliset vaikutukset.
Nykyinen kriisi osoittaa, etteivät kaikki kansainvälisten rahoitusmarkkinoiden toimijat aina onnistu vastuutaan kantamaan. Järjestelmän vakaus pystytään parhaiten varmistamaan, kun tällaisiin ongelmiin voidaan puuttua mahdollisimman varhain. Varhainen puuttuminen on kuitenkin mahdollista vain, mikäli viranomaiset ovat hyvissä ajoin tietoisia tilanteesta ja kehityksestä.
Kaikkien kriisinhallintatoimenpiteiden perusta onkin ajan tasalla oleva valvonta. Valvonta-arkkitehtuurin on oltava eurooppalaista. Verkottuneilla kansainvälisillä markkinoilla vakautta vaarantavat tekijät tulevat usein maan tai jopa mantereemme rajojen ulkopuolelta, kuten tässäkin kriisissä tapahtui.
Mikäli tuoreita ja mätiä omenoita ei voida markkinoilla erottaa, tästä kärsivät sekä koko järjestelmä että erityisesti alan terveet toimijat. Julkisen vallan tulee tarvittaessa kyetä voimakkaasti puuttumaan kriisipankin toimintaan, ennen kuin mätä leviää rahoitusjärjestelmän terveeseen osaan ja aiheuttaa vaikeuksia toimintaansa kestävällä tavalla harjoittaneille pankeille ja vakuutusyhtiöille. Kynnys puuttua on kuitenkin oltava riittävän korkea. Ennen viranomaisten puuttumista pankille on myös annettava tilaisuus esittää suunnitelma pankin toiminnan tervehdyttämisestä.
Puuttuminen ei kuitenkaan saa tarkoittaa, että seurauksena ei enää voisi olla yrityksen konkurssi. Toiminnassaan epäonnistuneen pankin konkurssin haitalliset vaikutukset on ainoastaan minimoitava ilman, että kriisipankin omistajia, johtoa tai velkojia perusteettomasti suojataan taloudellisilta menetyksiltä.
Veronmaksajien rahoilla ei ole syytä kattaa ylimitoitetusta riskinotosta aiheutuneita kustannuksia. Tällaisessa tilanteessa ei pidä turvautua myöskään talletussuojarahastoon. Sen luonteeseen kuuluu huonosti se, että rahaston varoilla pyrittäisiin elvyttämään konkurssiuhan alaisia pankkeja tai hoitamaan pankin konkurssin aiheuttamia kustannuksia yhteiskunnalle. Talletussuojarahasto suojaa tallettajia; ei pankin omistajia saati sitten muuta yhteiskuntaa.
Jos kriisiin ajautunut yhtiö toimii useassa eri EU-jäsenvaltiossa, on myös ratkaistava kysymys, minkä valtion veronmaksajat viime kädessä kantavat kriisinhallinnasta aiheutuneet kustannukset. Parhaillaan EU:ssa ollaan puuhaamassa niin sanottua yhteiseurooppalaista kriisinratkaisurahastoa, jonka varoilla kriisejä voitaisiin jälkikäteen hoitaa.
EU-tason kriisinratkaisurahastoa käytettäisiin tilanteessa, jossa jäsenvaltiot eivät ole pystyneet sopimaan kriisin taakanjaosta. Rahaston riskinä on, että luodaan monimutkainen, raskas ja kallis koneisto, joka ei kuitenkaan olennaisesti paranna unionin valmiutta estää ja hallita merkittäviä kriisejä.
On hyvä, etteivät suomalaiset poliitikot ole tähän saakka pitäneet EU-tasoista kriisirahastoa realistisena vaihtoehtona. Miksi suomalaisten veronmaksajien tai suomalaisten finanssitoimijoiden pitäisikään osallistua ainakaan nyt vellovan kriisin jälkihoitoon, kun suomalaisilla ei ole kriisin syntymiseen, syvenemiseen ja leviämiseen osaa eikä arpaa? Me hoidimme 1990-luvun taitteessa oman kotikutoisen pankkikriisimme itse. Muiden EU-maiden pitäisi nyt tehdä samoin.
Suomessa ei ole myöskään tarvetta kansallisille erityistoimenpiteille liittyen tähän finanssikriisiin. Meillä on jo olemassa valtion vakuusrahasto, jonka kautta voidaan hoitaa tapaukset, jotka vaarantaisivat rahoitusmarkkinoiden vakauden. Vakuusrahastoa koskeva lainsäädäntö on lisäksi juuri ajantasaistettu.
Toisaalta Suomessa ei ole kriisin aikana käytetty euron euroa veronmaksajien rahoja pankkien pelastamiseen tai mätien omenoiden sortteeraamiseen. Päinvastoin, terveellä ja kestävällä pohjalla olevat suomalaiset pankit ja vakuutusyhtiöt ovat pystyneet helpottamaan reaalitalouden kriisin vaikutuksia huolehtimalla vaikeissakin kansainvälisissä rahoitusoloissa suomalaisten yritysten luoton saannista.
Olisi järjetöntä, että suomalaiset finanssitoimijat nyt pantaisiin maksamaan siitä, että ne ovat olleet yhteiskunnan kilpailukykyä rakentamassa. Julkisen talouden kestävyysvaje ei Suomessa ole finanssialan aiheuttama, eikä finanssialaa siksi pidä panna sen maksumieheksi.
Kirjoittaja on Finanssialan Keskusliiton toimitusjohtaja.
