Kaleva julkaisee yhteistyössä Lännen Median ja Arvokeskustelijat ry:n kanssa sarjan puheenvuoroja suomalaisesta työstä ja toimeliaisuudesta.
Suomalaisissa kunnissa kiemurtelevien leipäjonojen tarinoista yksi liittyy vahvasti suomalaiseen työhön. Ruoka-apuun turvautuvia yhdistää heikko työmarkkina-asema: leipäjonoissa käyville ovat tuttuja työn puute, sen riittämättömyys ja se, ettei palkalla kykene turvaamaan toimeentuloaan.
Leipäjonojen kävijäkunnasta lähes kaksi viidestä on työttömiä tai lomautettuja. Toiset kaksi viidestä ovat työmarkkinoiden ulkopuolella eläkeläisinä.
Joka kymmenes ruoka-apuun turvautuvista on kuitenkin töissä määrä- tai osa-aikaisesti tai jopa pysyvästi. Jälkimmäiset ovat pienipalkkaisissa töissä sinnitteleviä työtä tekeviä köyhiä (engl. working poor).
Suomalainen työ on enenevässä määrin osa- ja määräaikaisia työsuhteita, hankkeita ja projekteja, itsensä työllistämistä ja vuokratyötä. Työ on epävakaistunut ja tullut ennalta-arvaamattomammaksi. Sen varaan ei uskalleta enää rakentaa samaan tapaan kuin perinteisten pysyvien kokoaikatöiden.
Silpputyö on luonut monelle työssä käyvälle köyhyysriskin. Riski on siis kohdannut ryhmää, joka on perinteisesti ollut köyhyydeltä jokseenkin suojassa.
Työtä tekevien köyhyys on ilmiönä juurtunut Suomeen. Ilmiön taustalla on matalia palkkoja, osa-aikatöitä ja työttömyysjaksoja. Periaatteessa tärkeät ja tarpeelliset työttömyyden torjunta ja työllisyysasteen nosto ovat luoneet myös riskin, että työtä tekevien köyhyys lisääntyy samalla, kun työllisyysaste paranee – työtä pitää tehdä, vaikka se ei elättäisi. Aivan viimesijaisella etuudella, toimeentulotuellakin, elää tuhansia ja taas tuhansia työssäkäyviä.
Leipäjonoissa käyvät sijoittuvat jonnekin palkkatyön ja siltä poisputoamisen välimaastoon. Samaan aikaan suomalainen sosiaaliturvajärjestelmä on monimutkaistunut entisestään eikä ole lopulta onnistunut mukautumaan uudenlaisiin riskeihin.
Kelan erikoistutkija Ilpo Airio on muotoillut asian hyvin: “Työmarkkinat ja hyvinvointivaltio eivät toimi niin kuin niiden pitäisi, jos työtä tekemällä ei tule toimeen.”
Airio on esittänyt työtä tekevien köyhyyden torjumiseksi keskittymistä yksinhuoltajien, yhden aikuisen kotitalouksien ja yhden elättäjän lapsiperheiden aseman parantamiseen näiden ryhmien muodostaessa suuren osan työtä tekevien köyhien kotitalouksista.
Työtä tekevien köyhyys on nähty EU:ssa jopa eräänä tärkeimmistä sosiaalista koheesiota uhkaavista ongelmista.
Mutta kuka suojelisi työtä tekeviä köyhiä? Työmarkkinaosapuolten ratkaisut eivät tunnu pureutuvan työmarkkinoiden ja niiltä poisputoamisen väliin sijoittuvien ihmisten elämäntilanteisiin.
Elinkeinoelämä hakee työehtoihin joustoja, joiden seuraukset valmiiksi heikossa työmarkkina-asemassa olevien asemaan voivat olla kestämättömiä.
Ay-liike taas tuntuu olevan vailla ymmärrystä työelämän muutoksesta: se ei ole onnistunut puolustamaan epätyypillisissä työsuhteissa työskentelevien oikeuksia riittävällä tavalla.
Työtä tekevien köyhien paras tuki löytyneekin Arkadianmäeltä ja kuntapolitiikasta, mitä tulee Airion esittämiin muutostarpeisiin.
Köyhyydessä on erityisesti kyse korkeiden asumismenojen ja käteen jäävien tulojen kohtaamattomuudesta, usein myös yksin asumisen haasteista. Leipäjonoissa käyvistä kolme viidestä asuu yhden aikuisen kotitaloudessa, ja lähes puolet joutuu selviytymään kuussa alle sadalla eurolla pakollisten asumis- ja ruokamenojen jälkeen.
Pienten ja kohtuuhintaisten asuntojen lisätuotanto helpottaa toimentuloa.
Samaten apua on kannustin- ja byrokratialoukkujen karsimisesta. Sitä olisi mahdollista kokeilla jokaiselle yhteiskunnan jäsenelle vastikkeetta maksettavan perustulon avulla. Sille ja sen kokeilemiselle löytyy kannatusta miltei jokaisesta eduskuntapuolueesta.
Työelämän muutos vaatii myös hyvinvointivaltion muutosta. Köyhyys – myös työtä tekevien köyhyys – on yhteiskunnan kehitystä, luottamusta, yhteiskuntarauhaa ja talouskasvua vahingoittava ilmiö.
Tulevaan hallitusohjelmaan tarvitaan nyt kirjauksia heikoimmassa asemassa olevien aseman parantamiseksi ja vahvempaa sitoutumista siihen, että huolta pidetään myös niistä ihmisistä, jotka eivät pääse osaksi vakituisia ja turvallisia työsuhteita.
Heitäkin on tuettava.
Vaalien allakin yhteiskunnan sivistys mitataan sillä, kuinka hyvin se pitää huolta heikoimmistaan. Saavutettujen etujen puolustamisen sijaan täytyy parantaa yhteiskunnan kokonaisetua. Mitä tasa-arvoisempaan yhteiskuntaan pyrimme, sitä paremmin meillä jatkossa menee.
Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopistossa väitöskirjaa tekevä helsinkiläinen köyhyystutkija.
