Saavutettujen etujen menettämisen pelko, valtatyhjiö, ajatusten vallankumous. Näillä seikoilla professori Juha Siltala luonnehtii sitä, miksi Suomessa syttyi verinen sisällissota tammikuussa 1918.
Sisällissodan aikaan Suomen 3,3 miljoonasta asukkaasta osattomaan köyhälistöön kuului peräti kaksi kolmasosaa.
-- Heille oli vuoden 1917 aikana syntynyt suuria odotuksia siitä, että edistys koskettaisi heitäkin. Tsaarinvallan romahdettua syntyi odotusten vallankumous, hulluuden hetki. Asiat ylipolitisoituivat oltuaan aiemmin alipolitisoituneita, Siltala huomauttaa.
Tilanteen kärjistymistä vauhditti laillisen, yhteisesti tunnustetun valtakoneiston puuttuminen. Se innosti vallankumoukseen kunnallisella tasolla. -- Lopulta kyse oli siitä, kenen kaarti paikkakunnalla hallitsee ja tekee elintarvikkeiden takavarikointeja.
Ei myöskään voida vähätellä työttömyyden, pahentuneen elintarviketilanteen tai inflaation aiheuttaman elintarvikkeiden hintojen nousun merkitystä ihmisryhmien suhteiden kärjistymisessä.
Vuonna 1918 politiikan mahtiin uskottiin
Ihmisillä oli vuonna 1917 vahva usko politiikan kaikkivoipaisuuteen, olihan eduskunta hyväksynyt heinäkuussa uudet kunnallislait ja kahdeksan tunnin työaikalain. Samaan aikaan eduskunta oli hyväksynyt myös valtalain, jossa se julistautui korkeimman vallan haltijaksi ulkopolitiikkaa ja sotilaskysymyksiä lukuun ottamatta.
Valtalaki yksinkertaisti punaisilla asiat joko tai -asetelmaksi: Sen myötä ratkeaisi edistys tai taantumus.
Eduskunnassa oli sosialistienemmistö, joten köyhälistön toiveet uusien uudistusten suhteen olivat korkealla.
-- Kun sitten Venäjän väliaikainen hallitus Suomen porvareiden epäilyn saattelemana ei vahvistanut valtalakia, sosialistit ajattelivat porvariston haluavan ottaa heiltä saavutetut edut pois. Tuollaista tilannetta seuraa nykyisen hyvinvoinnin psykologian mukaan turhautunut raivo, Siltala selittää. Vertauksena hän ottaa esille 1990-luvun laman, jolloin myös kajottiin työntekijöiden saavutettuihin etuihin. Lisäksi oli joukkotyöttömyyttä ja työehdot kovenivat.
-- Silloin ei ollut toiveitakaan vuoden 1917 lailla saada enemmän, joten seurauksena oli ihmisten kauna ja masennus. Katumielenosoitusten ja punakaartimobilisaation sijasta Helsinkiin syntyi 600 olutkapakkaa. Ihmiset oirehtivat mielenterveysongelmina, työuupumuksena, lasten heitteillejättönä ja alkoholin käytön lisääntymisenä.
Viime vuosikymmen laman aikaan ihmiset eivät myöskään enää uskoneet politiikan vaikutusmahdollisuuksiin.
Katuparlamentti jyräsi akateemiset sosialistit
Vuonna 1918 Suomen sosialidemokraattinen puolue ei ollut mikään bolshevikkipuolue.
-- Sen sijaan se oli kautskylainen teknologiadeterministinen puolue, jonka mielestä Suomi ei ollut vielä kypsä sosialismiin. Meillä voitiin toteuttaa vain joitakin porvarillisia uudistuksia, kuten maareformi ja torpparivapautus, Siltala huomauttaa.
Paradoksina hän pitää sitä, että porvaristo olisi joka tapauksessa antanut nämä uudistukset ja että ne jäivät suurin piirtein voimaan sodan jälkeenkin.
-- Annettiin siis asioiden ajautua vallankumoukseen, jota ei nähty tarpeellisena. Itse asiassa sosialidemokraattinen puoluekoneisto näki sen vaaralliseksi. Mutta punakaartit nielivät puolueen.
Näin muutama tuhat oikeaa bolshevikkia sai ohjat käsiinsä. Tällaisia änkyrävallankumouksellisia oli lähinnä Helsingin, Turun, Tampereen ja Viipurin punakaarteissa.
-- Puolueen johdossa olleet akateemiset sosialistit pelkäsivät kansan buuaavan itsensä alas ja syyttävän heitä keskiluokkaisiksi. Näin katuparlamentti sai mahdollisuuden kiristykseen.
Puolueen yhtenäisyys rauhoittavana tunnetekijänä merkitsi johdolle kuitenkin enemmän kuin strategisten vaihtoehtojen harkinta vallanottoon ajautumiselle.
-- Lisäksi vallanotto miellettiin väliaikaiseksi painostukseksi, jonka avulla porvarit estettäisiin perääntymästä uudistuksista, Siltala sanoo.
