Kävisikö vaihteeksi konsensus?

Hallitus ja työmarkkinajärjestöt yrittävät syksyyn mennessä laatia yhteisen talousohjelman.

Se toimikoon alkuna. Tulevien uhkien edessä kannattaisi kaivaa esiin konsensukseksi kutsuttu suomalainen yhteisymmärrys.

Kiistat ja konfliktit ovat osa normaalia poliittista kulttuuria. Ne stimuloivat yhteiskunnallista keskustelua ja tuovat parhaimmillaan esiin ongelmiin uusia ratkaisuvaihtoehtoja.

Pahimmillaan konfliktit toimivat päinvastaisesti: ne ajavat yhteiskunnan lamautumisen tilaan, tekevät epäolennaisesta ison numeron, käytännöllisestä ongelmasta periaatteellisen ja estävät nostamasta katsetta pitemmälle tulevaisuuteen. Juuri tällä hetkellä näyttää siltä, että Suomessa on vajottu jälkimmäiseen tilaan. Kyse ei vain ole siitä, että ajauduttiin vientiteollisuutta pitkittyessään yhä pahemmin lamauttavaan työtaisteluun, joka tässä tilanteessa on kaiken järjen vastainen. Kaikkiaankin Suomi on jäänyt makaamaan tulevien haasteiden tuleen. Vaikka eduskuntavaaleihin on vielä vuosi aikaa, erilaiset vaalitaktiset manööverit, lyhytnäköinen tuulten haistelu ja galluplukemien tarkkailu näyttävät jo vallanneen sisäpolitiikan kentän.

Tämä ilmiö on näkynyt muun muassa keskustelussa Taxellin perustuslakikomitean tuloksista ja viimeksi Yle-maksua koskevissa oudoissa päätöksentekokiemuroissa. Päättäjät taktikoivat kun pitäisi luoda strategioita. Kansallisen selviytymisstrategian laadintaan pakottavat kuitenkin monetkin seikat. Vaikein yhtälö on se, miten selvitä väestön ikääntymisen aiheuttamasta julkisen talouden kestävyysvajeesta. Lähivuosina valtion ja kuntien taloudelta uhkaa kertakaikkisesti revetä pohja.

Selviytymistaktiikkana eivät voi olla vain veronkorotukset ja -leikkaukset, vaan tarvitaan myös panostuksia uuteen. Mihin, siitä olisi korkea aika käydä keskustelua.

Suomalaiset on näihin asti tunnettu käytännönläheisenä kansakuntana, joka pystyy tiukassa paikassa toimimaan tarkoituksenmukaisesti ja puhaltamaan yhteen hiileen. Vahvin todiste tästä on kansan yhdistyminen talvisodassa, mutta myöhempiäkin näyttöjä on. Kun Suomi oli ajautumassa pitkäaikaiseen kriisiin syksyllä 1977, demaripääministeri Kalevi Sorsa kutsui Korpilammen hotelliin politiikan ja talouden ykkösketjun miettimään keinoja, joilla Suomen talous ja työllisyys saadaan turvatuksi pitkälle tulevaisuuteen. Syntyi konsensus poliittisista linjauksista, joilla Suomi vedettiinkin kestävän kasvun tielle.

Noiden aikojen jälkeen konsensus on useankin kerran heitetty historian romukoppaan. Yhteisen sopimisen on katsottu toimivan esteenä milloin millekin kuten teollisuuden kilpailukyvylle tai henkisen ilmapiirin vapaudelle. Konsensuksen unohtamiseen saattoi välillä olla varaakin. Juuri nyt on kuitenkin pakko kysyä, pitäisikö vanha lääke taas ottaa esiin.

Sopimisen kulttuuri ja menettelytavat eivät kuitenkaan palaudu käyttöön ilman että joku ottaa aloitteen käsiinsä. Aloitteen teko kuuluu luontevimmin hallitukselle. Sen ei pidä yli vuotta ennen vaaleja jättäytyä toimitusministeristöksi, joka välttelee uusia avauksia ja linjanvetoja.

Hallitus päätti torstaina alkaa rakentaa työmarkkinajärjestöjen kanssa syksyyn menneessä yhteistä talousohjelmaa, jonka osa on työurien pidentäminen. Näistä neuvotteluista kannattaisi luoda pohja vuoropuhelulle, jossa Suomelle luotaisiin laajempi selviytymisstrategia. Konsensusta vielä epämuodikkaampi termi on viime vuosina ollut isänmaallisuus. Juuri nyt tuntuu, että silläkin olisi kova kysyntä.