Erikoinen yrittäjä ja suurlahjoittaja
Yksi hyvä syy jättilahjoituksiin voi olla näkyvän, myönteisen jäljen jättäminen maailmaan. Öljypohatta John D. Rockefeller tunnettaisiin kyllä teollisuushistoriassa, mutta nimi olisi tuskin laajemmin tiedossa ilman mahtavaa säätiötä. Teräsmagnaatti Andrew Carnegien kohtalo olisi uskomattomasta liikemenestyksestä huolimatta kai sama ilman yleishyödyllisiä tarkoituksia ja tiedettä tukevia säätiöitä. Nykyisistä suurlahjoittajista tunnetuin lienee Microsoftin luoja Bill Gates.
Meidän pienistä oloistamme löytyy samanlaisia tapauksia. Esimerkiksi liikemies Alfred Kordelin, kenkätehtailija Emil Aaltonen ja laivanvarustaja Antti Wihuri ovat ikuistuneet nimeään kantavissa rahastoissa arvostettuina kulttuuri- ja tiedemesenaatteina.
Heidän aikanaan merkittävät yhtiönsä ja muut afäärinsä ovat enimmäkseen hautautuneet historian hämärään, mikä lienee osin onneksi liikemiesten jälkimaineen kannalta. Suosittua onkin ollut selittää lahjoittajien pesevän puhtaaksi liiketoimissa tahraantunutta julkisivuaan tai hyvittävän likaisia temppujaan ja kovia otteitaan, Oulusta kotoisin oleva Kari Teräs toteaa kiehtovassa kirjauutuudessa Yritys ja yhteiskunta (SKS).
Turun yliopistossa historian professorina toimivan Teräksen mukaan lahjoitusten yhteydessä viitataan usein nousukasmaisiin motiiveihin, turhamaisuuteen ja pätemisen tarpeeseen: vaatimattomista oloista tiensä rikkauksiin raivannut lahjoittaja haluaa tehdä itsestään kuolemattoman yhteiskunnallisten mainetekojen avulla.
Teräs ei tyydy näihin vakioselityksiin. Hän porautuu syvemmälle syihin ja seurauksiin työnsä keskushenkilön vuorineuvos Heikki Huhtamäen (1900-1970) avulla, tämän ryysyistä rikkauksiin kohonneen erikoisen yrittäjätyypin sidosryhmäsuhteita ja verkostoja tarkastelemalla.
Toisin kuin monet muut suurlahjoittajat Huhtamäki ei nykyään paistattele arvokkaan säätiön nimenä. Sen sijaan Huhtamäki elää suuryhtiönä, mutta yhtiön omistus on ajat sitten siirtynyt Heikki Huhtamäen lahjoituksena Suomen Kulttuurirahastolle.
Mikä vielä erikoisempaa: menestyvän yhtymän osake-enemmistö lahjoitettiin Kulttuurirahastolle jo 1943, kun tarmokas, perheellinen yrittäjä oli vielä parhaissa voimissaan. Kysymys ei siis ollut lapsettoman miehen tai pariskunnan jälkisäädöksestä, kuten aika usein vastaavissa tapauksissa.
Huhtamäki oli vahvasti mukana suomalaiskansallisissa pyrinnöissä. Hän pohdiskeli myös normaalia perinpohjaisemmin yrittäjän yhteiskunnallista roolia ja yrityksen sosiaalisia velvollisuuksia. Tästä ideologisesta alustasta nousi epäilemättä tekijöitä, jotka myötävaikuttivat yhtymän omistuksen lahjoittamiseen Kulttuurirahastolle.
Toisaalta Huhtamäki oli "piinkova liikemies", Teräs luonnehtii. Siksi hänen suurlahjoituksensa suomalaisen taiteen, tieteen ja kansansivistyksen hyväksi olivat paitsi huomattavia kulttuuritekoja myös kaukonäköisiä sijoituksia suhdeverkostoihin. Huhtamäki sai näin lähipiiriinsä supervaikuttaja L. A. Puntilan, Kulttuurirahaston yliasiamiehen, ja hänen vanavedessään muita suuruuksia lähtien presidentti Risto Rytistä ja pääministeri J. W. Rangellista, joka sittemmin Huhtamäen hallintoneuvoston puheenjohtajana ja KOP:n varapääjohtajana yhdisti yhtymää, fennomaanivetoista liikepankkia ja Kulttuurirahastoa toisiinsa.
Uudet kansalliset suhdeverkot siivittivät liikemies Huhtamäen julkista uraa ja yhteiskunnallista arvostusta nousukiitoon. Samalla ne loivat edellytyksiä Huhtamäki-yhtymän aiempaakin kiivaammalle etenemiselle maan johtavien elintarvikeyritysten kärkiryhmään, kunniaksi vuorineuvokselle ja taloudelliseksi siunaukseksi suomalaiselle kulttuurielämälle.
Ehkä erityisen tärkeää vuorineuvokselle oli nähdä yrittäjäelämäntyönsä jatkuvan uuden suuromistajan hallussa ja tikittävän näin tuottoja hyviin tarkoituksiin. Tämäkin oli siis suurlahjoitus-sijoituksen tuottoa Huhtamäen kalkyyleissa.
Riittikö tämä muka liikemies Heikki Huhtamäelle, nykykyynikko väistämättä kysyy. Onko joku muka todella lahjoittanut matti meikäläisen horisontista katsoen jättiomaisuuden kulttuurisäätiölle ja jättänyt jopa lapsensa ilman itse luomiaan rikkauksia? Voiko kohtuullinen turvattu toimeentulo todellakin olla taloudellisesti kyllin, kun tarjolla olisi ollut omalla yritystoiminnalla hankitut suuret setelit?
Kari Teräksen perusteltu vastaus on myönteinen, jos oikein ymmärsin. Eikä Teräs ole suinkaan idealisoinut Huhtamäkeä eikä maalannut hänestä kiiltokuvaa, kaikkea muuta.
Erikoisena ja vahvana persoonana hän kyllä näyttäytyy, ja myös ihmisenä, jolle omaisuus ja yrittäminen olivat enemmän välinearvoja kuin tarkoituksia. Teollisuuden kehittäminen oli Huhtamäelle selvästikin intohimo, jolla tavoiteltiin kansallista ja inhimillistä edistystä ja nautittiin samalla luomisen riemusta ja yrittämisen ilosta.
Wall Streetin rosvoparoneille ja Moskovan oligarkeille tämmöiset ajatukset ovat pötypuhetta. Jälki on sen mukainen. Mutta juuri Heikki Huhtamäen tapaisia yrittäjiä maailmaan ja Suomeen kuitenkin tarvittaisiin.
