Matkustaminen on pohjoisen palloilujoukkueiden kirous. Se on kallista, aikaavievää ja raskasta.
Matkustaminen on pohjoisen palloilujoukkueiden siunaus. Se riisuu naamiot, hitsaa ihmiset yhteen ja tekee tavallisesta joukkueesta perheen. Tervetuloa Ettan kyytiin.
– Hei! Taas vähän oppia siitä hengestä! Se on oltava koko ajan leuka pystyssä. Jos meille tulee kaks virhettä, mitä helevettiä te roikotatte sitä leukaa? Vittu sanotte että anna tänne se passi. Antti! Sanot sen! Mie vejän sen alas! Seuraava tänne ja mie vejän sen viistosta alas!
– Yks musta hetki, so what. Muuten puolustus, varmistaminen, hyökkäys; ihan timankia äijät. Ihan timankia. Me ei oo hävitty yhtään pitkää palloa, ei ainuttakaan.
– Vittu täältä kelpaa vaan kolme pistettä. Kolme pistettä tai joka jätkä kävelee kotiin!
Kenties olette joskus miettineet, mitä palloilujoukkueen pukukopissa tapahtuu erätauolla, kun asiat ovat uhkaavasti luisumassa käsistä. Tänä tammikuisena sunnuntaina Kokkolan Hollihaassa Olli Kuoksan isoilla kirjaimilla pitämä monologi ei kuitenkaan auta. Lopussa on vain koruton numerorivi teksti-tv:n sivulla 237 ja toteava paripalstainen urheilusivun nurkassa: ”Ettan karavaani palaili Ouluun kahden vieraspelin reissultaan ilman uusia sarjapisteitä.”
Takana on kuitenkin kokonainen tarina. Sen kuullakseen on hypättävä kyytiin.
Mamma mia! Tämä kanapasta ei ehkä läpäisisi Mauro Berruton laatutarkastusta – laji-ihmisten parissa kiertää yhä kuolematon kasku siitä, miten signor Berruto päävalmentajauransa alkajaisiksi opetti Kuortaneen urheiluopiston kokkeja keittämään makaronia maajoukkuemiehille. Uppoaa se silti, ja mikä tärkeintä, se lapetaan naamareihin Ouluntien varressa tarkalleen neljä tuntia ennen kuin pilli soi.
– Muuten Hakalalla menee visiiri huuruun, Kuoksa selittää.
Ettan kapteenin tinkimätön urheilullisuus on jo käsite, ja tämä kanapasta on varovaisesti laskien hänen liigauransa 800:s. Pelipäivän tarkasti ajoitetut aamupuuro, banaanit, kaksi lämmintä ruokaa ja rahkapitoiset väli- ja iltapalat, päiväunet ja huolellinen lihashuolto ovat rakentuneet rutiiniksi, jonka ansiosta 32-vuotias, 184-senttinen mies pelaa illasta ja kaudesta toiseen huipputasolla.
Kun Anssi Hakala illalla venyttelee hotellin käytävällä, hänen kämppäkaverikseen komennettu juniori tuskin jää makaamaan sänkyyn. Kulttuuri siirtyy.
– Katselen hyvillä mielin sitä, että nykyään nämä asiat ovat itsestään selviä nuorille jätkille. Kun itse aloittelin liigassa, ravitsemuksesta ei puhuttu halaistua sanaa. Vajaat kymmenen vuotta sitten oli probleemia, kun en tiennyt, miten pitäisi valmistautua ja miksi en jaksa pelata. Sieltä se lähti.
Ravitsemusterapeuttina työskentelevä avovaimo kutsuu siippaansa opinnäytetyökseen. Ja joskus puolitosissaan ortorektikoksi.
Paikat bussissa ovat pyhiä, ja vanhimmat pelaajat ovat valinneet ensin. Kun kapteeni nukkuu päiväuniaan keskivaiheilla heti huoltaja Mika Rajalan takana, peräpenkissä pelataan korttia rahasta. Lipon pesäpallomiehiltä talven ajaksi lainaksi saatu korttipöytä on kannettu kyytiin urheilutalolta.
Tämän kauden Ettalle on ominaista nuorten pelaajien keskuuteen versonut oma kulttuuri, jossa jutut menevät jo etupenkkiläisiltä vähän ohi. Kaikkien kausien Ettalle on ominaista se, että joukkueessa on poikkeuksellisen hyvä henki. Siitä on kiittäminen myös maantietoa.
Matkustaminen maksaa Ettalle 40 000 euroa kaudessa, mutta rahalla saa muutakin kuin bussikyytiä, kanapastaa ja hotellisänkyjä.
Suomi on pitkä maa, ja pohjoisen joukkueilla yli lajirajojen on tuhansia kilometrejä aikaa hitsautua yhteen. Nelostie riisuu rooliasut.
– Se on niin kuin perhe, Olli Kuoksa filosofoi toisessa penkkirivissä vakioasennossaan, selällään ja kintut käytävän yli ojennettuina.
– Kun nukkuu vieri vieressä 200 päivää, kyllä suhteista tulee läheisempiä ja ihmisistä paljastuu, millaisia ne ovat omana itsenään.
Jätkäporukan huumori on välillä karkeaa ja välillä melkein hellää ja avautuu ulkopuoliselle vaikeasti. Niin kuin nyt vaikka tämä Muukkonen.
Keskitorjuja Markus Väisänen pelasi Saimaa Volleyssa yhtä aikaa liigajyrä Sami Muukkosen kanssa, ja siitä se jotenkin lähti. Nyt Ettan sotahuutona ja jumppanurkan kannustushoilotuksena raikuu sami-nami-sami-nami-muukkonen, ja bussissa päitä laskeva toiminnanjohtaja-kakkosvalmentaja Juha Keihäskoski katsoo, onko Sami paikallaan. Muukkonen, Väisäsen juomapullossa lukee.
Ensimmäiset kyläpäälliköt ovat jo paikalla, aivan niin kuin Kuoksa ennusti. Sampon vuoden ensimmäinen kotiottelu on pielavetisille lauantai-illan vetonaula.
Reilut puolitoista tuntia eli juuri sopivasti ennen ottelun alkua Ettan pelaajat kantavat kassinsa liikuntahallin pukuhuoneeseen, mutta valmentajat jäävät bussiin pelaamaan Clash Royalea nokat kiinni puhelimissa. Sisälle ei ole kiire.
Pelipäivät ovat Kuoksalle parhaita ja pahimpia päiviä. Hirveitä, hän sanoo. Ennen kuin pilli soi, valmentaja on syvällä omassa maailmassaan, jossa ahdistaa, vituttaa ja jännittää. Tuohon maailmaan sopii huonosti poriseminen yltiösydämellisten ja yltiöpuheliaiden savolaisten kanssa.
Pelaajat vaihtavat vaatteet ja lämmittelevät, Kuoksa ja Keihäskoski juovat liikaa kahvia. Puoli tuntia ennen pelin alkua päävalmentajan leposyke on 102.
Etta häviää 3–0.
– Tappion pitää aina vituttaa, mutta nyt ei ole varaa siihen, että jäädään pyörimään siihen. Nyt me käynnistetään palautuminen ja mennään Tiikereitä kohtaamaan. Viimeksi me hävittiin Raksilassa kolme kaks, mutta huomenna kairataan, Kuoksa päättää puheensa ringissä kentän keskellä.
Bussiin palaa hiljaisia miehiä.
Entinen tiikeri Väisänen saa hotellinjohtajalta halauksen ja koko joukkue salmiakkitikkarit. Kello käy lauantain viimeistä tuntia, ja Sari Jukonen jakaa avainkortit rivakasti. Tiikerien yhteistyökumppanina toimivassa hotellissa keskellä Kokkolaa on totuttu majoittamaan ja ruokkimaan väsyneitä ja nälkäisiä lentopallomiehiä. Kolme miestä per huone. Lisävuode on juniorille.
– Tai voisinhan mää sanoa etten mene, mutta sitte saisin selkään ja menisin kuitenkin, hihittää 19-vuotias Oskari Seppä – tai Gary, tai silmälasit päässä Oulunsalon Clark Kent, miten vain. Hyväntuulinen luonnonlapsi.
Näin Etta asuu. Ei leveästi, mutta riittävän mukavasti. Matkat järjestävä toiminnanjohtaja Keihäskoski saa tehdä valintansa urheilu edellä.
Passari Niko Haapakosken, keskitorjuja Ville Kaksosen ja huoltaja Rajalan huoneessa tapetaan aikaa huonoilla jutuilla, jotka ovat aina samoja. Kämppikset sen sijaan vaihtuvat, sillä valmennusjohto haluaa kaikkien oppivan tuntemaan kaikki.
Paras kämppis on se, joka ei kuorsaa kohtuuttomasti.
Pelaajat syövät huoltoasemalta ostamansa rahkat ja leivät ja menevät nukkumaan, valmennus ja huolto lähtevät etsimään yöpitsaa, sillä pelinjälkeinen makaronilaatikko on enää paha muisto. Tilastomies Lauri Kiuttu viimeistelee jo bussissa aloittamansa urakan, käy Sampo-pelin videota läpi pallo pallolta – tarkistaa, korjaa, lisää hyökkäystemmot ja -suunnat.
Keihäskoski lupaa tuoda hänelle pitsaa.
– Kato nyt sitä. Siinä se jauhaa purkkaa aivan elviksenä niin kuin Nortsa parhaina päivinään, Kuoksa sanoo ja katsoo lempeästi nuorta hakkuriaan.
Joonas Jokela on rämpinyt pintaan syvistä vesistä. Pimeässä bussissa matkalla Savosta Keski-Pohjanmaalle superlupaus kyyhötti pitkään Lauri Kiutun vieressä etupenkillä tuijottamassa videoita siitä, mikä hyökkäyksessä mätti. Tänä aamuna harjoituksissa Hollihaassa Jokela on uusi mies, ja yhtä uusi on koko joukkue. Olisi ilman Kuoksan palopuhettakin.
– Me tullaan tännään tänne ja tämä on meiän halli ja pannaan niitä pataan! Vittu me ei nöyristellä yhtään! Se häviäminen loppuu nyt, ja se työ alkaa tästä ja tehdään ihan viimesen päälle. Kamaan!
Ensimmäisessä erässä häikäisevän hyvä Etta pimentää Tiikerien tähtisikermän ja hiljentää sen 639 fania.
Musta hetki tulee vasta toisen erän alussa.