Vanha mies hyppää seivästä. Hiukset ovat tuhkan väriset, kasvot uurteita täynnä ja askeleet lyhyitä ja hakevia.
Laihoissa käsissä seiväs horjuu.
Kun mies taivuttaa seipäänsä, nousee hän kuin harmaa kukka vartensa ylle.
Harmaita kukkia. Ylös yksi toisensa jälkeen.
”Haluan pysyä kunnossa ihan loppuun asti”, eräs heistä, 75-vuotias Matti Jokela, kertoo.
Vielä on hänellä kaikki hyvin ja Raatin nurmi vihertää täydemmin kuin koskaan.
Veteraanien urheilu on selkeää – he tietävät liikeradat joihin pyrkiä, mutta eivät pääse niihin. Silti monen pienet askeleet ovat pehmeitä kuin kissan tassuttelu. Ylimääräinen on poistettu.
Kaikilla heillä on yhteinen tavoite: kunnossapysyminen. Tulos on armoton mittari, se miten jalka vielä nousee.
Jonain päivänä rima ei enää ylity. Vähän nuorempi mies, 62-vuotias Tapani Leppälä, päätti sen olleen lauantai. Lonkat eivät kestä.
”Tornioon lähti seiväs. Myin sen. Siirryn kuulaan ja heittolajeihin.”
Lue lisää 05.08.2012 Kalevasta.
Kommentit
Eikö kenestäkään veteraaniurheilijasta saatu 'oikeaa' kuvaa kun piti laittaa järjestöihimiset laittaa linssiluteiksi nappaskengät jalassa joksemaan? Käsioppaan mukaan heitä olisi ollut vai väsyivätkö odottamaan ylimääräisiä tunteja oman lajin suorittamista. Oliko veteraanien aliarvioimista kun ei ollut edes nykyaikaista ajanottoa? Suuret puheet mut pienet teot.