Silmät avautuvat. Ne avautuvat pikkuhiljaa, kun on pois Suomesta viikon. Voi olla, että toisen olympiaviikon jälkeen Suomen olemassaoloa ei muista lainkaan. No, ei nyt sentään.
Mutta jo pieni breikki kotimaan uutisvirrasta auttaa hahmottamaan globaalin huippu-urheilun suuren kuvan. Olympialaisissa ymmärtää, että maailmassa on paljon, paljon muutakin kuin jääkiekon NHL, KHL ja SM-liiga.
Tässä maailmankolkassa ketään ei kiinnosta, mitä Teemu Selänne tai Mikael Granlund ovat tehneet ja kenen kanssa. Puhu jääkiekosta ja sanasi ovat kuin kärpäsen surinaa kohtaamasi kisavieraan korvissa.
Olympiakaupungissa ainoa oikea hockey on maahockey. Tuo outo laji, jota pelataan vain right-kätisyyden mailoilla ja jossa lavan rystypuoli on pelkkä koriste. Ja outous, no, se on olympialaisissa ja elämässä suhteellista.
Maahockeylle voisi nauraa, ellei se olisi niin vakava asia. Intiassa miljardi – toistan, miljardi – ihmistä elää vahvasti maajoukkueen mukana.
Siellä joku turbaanipäinen maahockeyn juhanitamminen purkaa pelin atomeiksi tv-studiossa ja ihmettelee, miksi päävalmentaja ei saa joukkuettaan voittamaan.
Miljoonalevikkinen Dainig Jagran -lehti täyttyy hockey-artikkeleista, mutta kantaako kukaan intialaisista toimittajakollegoistani huolta Tero Pitkämäen keihään lähtökulmasta?
Epäilen.
Punainen on päivän väri Lontoossa. Päivästä toiseen. Kiinan urheilumahtia olisi helppo äimistellä, jos jotain äimisteltävää olisi.
Mutta oikeastaan kaikki on loogista, yksinkertaista matematiikkaa: yli miljardi ihmistä+huippu-urheilun arvostus+ylivoimaiset resurssit=olympiamenestys.
Kiinalainen järjestelmä toimii, omalla tavallaan. Tavalla, josta suomalaisilla sosiaaliviranomaisilla olisi varmasti sanottavaa.
Järjestelmä seuloo lahjakkuudet esiin, ohjaa/pakottaa nuoret oikean lajin pariin ja jalostaa/mankeloi näistä olympiavoittajia.
Kiinalaisessa kulttuurissa korostuvat kovat arvot. Kiinassa eivät pelaa kaikki, siellä pelaavat vain ja ainoastaan parhaat ja lahjakkaimmat.
Aina voi miettiä, mikä on olympiamitalien hinta? Kiinalaiset ovat ylivoimaisia urheilijoita, mutta kasvaako heistä myös onnellisia ja tasapainoisia ihmisiä?
Epäilen.
Auts! Kiinalaisten vyörytys tekee Yhdysvaltojen leirissä kipeää. Maalitauluksi on löytynyt 15-vuotias uimarisensaatio Ye Shiwen, jota USA:n uintivalmentajien johtaja John Leonard vertasi jo entisen DDR:n uimareihin.
Onnittelut, herra Leonard! Mitalia ei tähän hätään löydy, mutta sinä olet tekopyhyyden olympiavoittaja.
Onko todellakin niin, että USA on ainoa vitivalkoinen saareke dopingin mustaamassa maailmassa? Onko niin, että yksikään yhdysvaltalainen urheilija ei ole koskaan käyttänyt kiellettyjä aineita?
Epäilen.
Kommentit
Kyllä nyt kun silmämme on avattu pitää Suomen maahokkijoukkue saada kunnolla käyntiin. Sitä täytyy alkaa suitsuttamaan samaan tyyliin, kuin jalkapollia. Jos kerta maahockey on suuri laji maailmalla, niin kyllä Suamessa täytyy olla joukkue tyrkyllä kaikkiin arvokisoihin. Eihän suomalaisten kannata panostaa talvimaana talvilajeihin vaan kesälajeihin. Talvilajeissa meilläkun on epäreilu etulyöntiasema verrattuna Etelä-Euroopan tai Afrikan maihin verrattuna. Kunnolla pitää olla haastetta.
Niinistö lähtee varmasti mukaan maahokin lajiliiton johtajaksi. On se Niinistö sen verran järkirealisti, että kyllä suamalaisia riittää niin jalkapolliin, kuin myös maahokkiin menestyviin joukkueisiin.
Kirjoittaja hämmästelee siis sitä, että suomalaisittain tärkeät lajit eivät olekaan maailmalla niitä kaikkein suurimpia? Ja että KESÄolympialaisissa "ainoa oikea hockey on maahockey". Jotenkin tuntuu, että jos näin yleisessä tiedossa olevia asioita joutuu ihmettelemään näin paljon, ulkomaanreissu on tullut erittäin tarpeeseen.