Tuut, tuut, tuut, tuut, tuut, ja tuut, säpsähdän. Yhteensä kuusi kertaa. Nyt kysymys ei ole varattu-äänen kuvailemisesta puhelimessa, vaan maalisummerista, joka huutaa punavalon syttyessä kuin hinaaja.
USA-ottelu toi mieleen takauman 40 vuoden takaa, kun Neuvostoliitto voitti Suomen jääkiekon MM-kisoissa Tukholmassa 22.3. 1970 maalein16-1. Eränumerot eivät nyt tule mieleen, mutta väistämättä jossakin erässä punakone on takonut ainakin kuusi maalia.
Kun USA hölläsi tahtia yhden erän jälkeen, Neuvostoliitto pyöritti rulettiaan täydet 60 minuuttia. Itänaapuria nimittäin otti päähän, kun se voitti Suomen avauskierroksen ottelussa vain 2-1.
Senkin muistan, että maalivahti Jorma Valtonen oli tolppien välissä alusta loppuun - päinvastoin kuin Miikka Kiprusoff Vancouverissa perjantaina.
Kiprusoff sai armoa - Valtonen ei.
Nykykiekon arvoturnauksien pudotuspelien tasoerot eivät saisi näin suuret - mutta eivät ne oikeasti olekaan. Kerran 50 vuodessa kaikki taivaankappaleet ovat vain oikeassa tai väärässä asennossa - näkökulmasta riippuen.
Suomi kaatui kuin kuin dominopalikat lasten huoneessa. Kun Kiprusoff teki sen ensimmäisen virheen, virheiden aalto vyöryi osui kaikkiin. Sitä ei pysäyttänyt enää mikään. Tai pysäytti sittenkin.
Ensimmäinen erätauko.
Aina kun kysymys on pronssiottelussa, kaikki miettivät, ketä se kiinnostaa. Yleensä noviisit ovat pronssistakin innoissaan, koska se on heille ensimmäinen mitali. Kokeneille pelaajille mitalilla ei sinänsä ole suurta merkitystä, mutta omissa kommenteissaan he usein korostavat voiton merkitystä viimeisessä ottelussa.
Kysymys on jälkimausta.
Kun pronssin saavuttamisesta on kulunut jo kotvan aikaa, se näkyy tilastoissa mukavana mainintana. Jos Kärpät olisi 2006 ylivoimaisena kultamitalisuosikkina heittänyt leikin kesken jo tiukan välieräsarjan jälkeen, eipä seuralla olisi ennätyksellistä seitsemän mitalin putkea SM-liigassa.
Se on kova juttu, hei.
Leijonien arvokisahistoria kertoo, että pronssi on kiinnostanut. Vain Göteborgissa 2002 pronssi on hävitty.
Sitä vastoin olympia-Lillehammer 1994, olympia-Nagano 1998, MM-Pietari 2000, MM-Riika 2006, MM-Halifax 2008 päättyivät pronssijuhliin. Niistä Naganon pronssi on kirkkain, koska sen Suomi saavutti Kanadan parhaita NHL-pelaajia vastaan.
Tuo ottelu oli myös Wayne Gretzkyn viimeinen esiintyminen Kanadan pelipaidassa.
Niin oli myös Jari Kurrille. Legendoilla oli tunteikas kohtaaminen ottelun jälkeen, kun he menivät välittömästi jäällä omiin oloihinsa; halaamaan toisiaan ja juttelemaan pitkäksi aikaa; tässäkö se nyt oli.
Vancouverissa legendoista olympiajäällä viimeisen palveluksensa omalle maalleen tekevät pronssiottelussa Teemu Selänne, Jere Lehtinen, Ville Peltonen, ja mikseivät myös Saku Koivu ja Kimmo Timonen.
Kultainen ikäluokka väistyy.
Tässäkin kysymys on jälkimausta. Siitä, minkälainen on se viimeinen palvelus.
Jouko Vuorjoki
jouko.vuorjoki@kaleva.fi