Kun mela puhkaisee ensimmäisen kerran veden pinnan Uiton rannassa Vaalassa, välähtää mielessä - syystä tai toisesta - edesmenneen mestarin ohje.
"Kainuuseen pitää tulla hiljaa ja sujahtaa maisemaan huomaamatta. Pitää hiihtää metsiä, yöpyä mökeissä, jutella talonväen kanssa illalla. Vuosien harrastuksen jälkeen saattaa maakunnan arvoitus hieman avautua", kirjailija Veikko Huovinen evästi takavuosina.
Nyt silmien edessä avautuu maakunnan arvoituksista suurin. Oulujärven kesäkuinen vesiaava aiheuttaa ristiriitaisia tuntemuksia.
Se vetää vastustamattomasti puoleensa ja herättää kunnioitusta, johon sekoittuu epävarmuutta, kenties pientä pelkoakin.
Onneksi mukana onJorma Kuronen. Oulujärven Melojien puuhamies vakuuttaa, ettei pelkoon ole pienintäkään syytä.
"Merikajakit on suunniteltu kovan aallokon varalle. Nämä eivät kaadu, ellei itse tee jotain harkitsematonta."
Matkasuunnitelma on laadittu jo maissa. Tarkoitus on edetä suojaisia pohjoisrantoja pitkin Pikku-Palosen saareen, jossa yösijan tarjoaa Vaalan kunnan omistama pikkutupa.
Pikku-Palosen tukikohdasta voi helposti pujahtaa ihailemaan Oulujärven yötöntä yötä. Toiveissa on meloa pitkin kimmeltävää auringonsiltaa.
Hiljaa ja huomaamatta.
Jo ensimmäisten vetojen jälkeen on helppo olla samaa mieltä Kurosen kanssa. Aloittelijan ohjaama kajakki kulkee aallokossa kevyesti eteenpäin.
Matkanteko on niin vaivatonta, että meloessa voi tarinoida matkakaverin kanssa. Ja Kurosella tarinoita riittää.
"Nyt ei kilpailla eikä revitä jaksamisen äärirajoilla. Tämä on leppoisaa löytöretkeilyä. Moni ei tiedä, millainen elämysten aarrearkku ja paratiisi Oulujärvi on."
Yksi retkimelonnan leimallinen piirre on vapaus. Kurssia voi muuttaa hetken mielijohteesta. Ketterällä kajakilla pääsee paikkoihin, joihin ei ole huviveneillä mitään asiaa - pienille karuille saarille ja mataliin hiekkalaguuneihin.
Käsissä on ekologinen kulkupeli, jonka vihreä filosofi Pentti Linkolakin hyväksyy.
Etsivä löytää. Eikä aina tarvitse etsiä, kun luontoäidin järjestämä esitys alkaa pyytämättä ja yllättäen.
"Kerran satuin paikalle, kun kauris oli uimassa tässä Pikku-Palosen lähellä olevaan Honkisen saareen", Kuronen hymähtää.
Oulujärven maisemista voi bongata myös merikotkan, mutta tällä kertaa Pikku-Palosen rantakallioiden yllä liitelee vain yksinäinen, sopuisasti kirahteleva kalalokki.
Avausetappi saareen on taittunut hämmästyttävän nopeasti, noin tunnissa. On vaikea hahmottaa kuljetun matkan pituutta. Kolme kilometriä?
"Ei vaan kuusi", Kuronen nauraa.
Pikku-Palosen jylhiltä kallioilta avautuu henkeäsalpaava näkymä yli Niskanselän. Kaukana horisontissa piirtyvät Manamansalon valkeat rantahiekat ja Säräisniemen kärki.
On helppo ymmärtää, miksi Oulujärveä kutsutaan Kainuun mereksi.
Myös selkävedet voi ylittää kajakilla. Silloin melojan tärkein työkalu on nöyryys.
"Olot järvellä muuttuvat joskus hyvinkin nopeasti. Itse melon niin, että vajaan tunnin matkan päässä on aina rantautumispaikka."
Myös Kuronen on saanut oppia kantapään kautta.
"Eräällä reissulla nousi myrsky ja jouduin rantautumaan Ylä-Mulkun saareen keskelle Niskanselkää. Se reissu opetti, että aina pitää olla mukana riittävästi ravintoa ja varavaatekerta - oli keli lähtiessä miten lämmin tahansa."
Melontaan liittyy paljon ennakkoluuloja ja tietämättömyyttä.
"Kokenut eräopas väitti minulle kerran, ettei Oulujärvi ole melomista varten. Myöhemmin hän joutui perumaan puheensa."
Kuronen lataa nuotion loimussa piippunsa, pohtii hetken ja jatkaa sitten:
"Tällä seudulla ei ole vielä melontakulttuuria. Mutta mitään kulttuuria ei voi vain ottaa. Se pitää rakentaa maltilla."
Vuorokauden viimeisten tuntien lähestyessä ilma kirkastuu. On aika työntää kajakki uudelleen vesille ja meloa kohti auringon punaamaa taivaanrantaa.
Viimeiset auringonsäteet hipovat vastapäisen saaren puiden latvoja. Ohikiitävä hetki tuo mieleen otteen Oulujärven tunnetuimman kuvaajan Eino Leinon Rannalla-runosta:
Aurinko aaltojen valkeuteen
vaipui taa meren viihtyvän veen.
Yöpilvet palaa,
hehkuu ja halaa,
verta ne valaa
ja sammuvat pois.
Kesäyön rauha on rikkumaton. Ei kuulu kännykän soittoääntä, ei kuulu ihmisten hälinää eikä perämoottorien pärinää.
On vain tuulen kohina, joka voimistuu Honkisen saaren kärkeä lähestyttäessä. Vesiaavan syleilyssä ja sinitaivaan alla ihminen ymmärtää oman mitättömyytensä.
Aivan kuten ne Oulujärven tervansoutajat, jotka odottelivat joskus päiväkausia lakkapäisten laineiden tasoittumista.
"Tuonne selälle ei kannata nyt lähteä", Kuronen sanoo.
Tuuli on yltynyt.
Aamulla Oulujärvenyllä roikkuu harmaa pilvimatto. Lähestyvän saderintaman vuoksi kajakin keula on käännettävä kotia kohti.
Energiaa riittää eikä paikkojakaan kolota edellisen päivän urakoinnin jäljiltä.
Siiran saaren ja Nahkasalmen välisellä osuudella velloo hankala ristiaallokko. Olo ei ole kotoinen, kun terävät aallot pomputtavat kajakkia.
"Melot vain koko ajan eteenpäin. Silloin sinulla on koko ajan hyvä pito", Kuronen neuvoo.
"Ristiaallokossa ei kannata jäädä paikalleen ihmettelemään."
Toisaalta kajakissa ei voi pyöriä ja heilua kuin heinämies. Kajakki kantaa, kun liikkeet ovat loivapiirteisiä, harkittuja ja määrätietoisia.
Nahkasalmen suojassa mainingit rauhoittuvat. Edellisen ulapan kohina etääntyy veto vedolta.
"Kuten näet, aloittelija selviää hyvin hieman hankalammastakin aallokosta. Oulujärvi opettaa nöyryyttä, mutta ei sitä tarvitse pelätä", Kuronen kiteyttää.
Tunnin päästä kajakit lipuvat jo Uiton rantaan. Tällä kertaa Oulujärvi ei näyttänyt melojille kauneimpia kasvojaan, täysin peilityyntä pintaansa.
Mutta juuri siihen perustuu Oulujärven ja retkimelonnan lumo. Järvi on oma oikullinen ja yllätyksellinen itsensä.
Tämäkin Kainuun arvoitus avautuu - totta vieköön, Veikko Huovinen! - vasta vuosien harrastuksen jälkeen. Jos edes silloin.
