Oululainen Anssi Rajaniemi kiipeilee ja hyppelee Raatin stadionin muurien ja aitojen päällä vikkelästi. Voisi kuvitella, että hänellä on kourallinen vartijoita kintereillään. Todellisuudessa Rajaniemi harjoittelee parkouria.
Parkour ei täytä varsinaisesti urheilun tunnusmerkkejä. Lajin harrastajat eivät juuri kilpaile, eikä lajin harrastuspaikoille ole olemassa rajoitteita.
Siitä huolimatta rakennetussa ympäristössä temppuilevat parkouraajat kykenevät sellaiseen kimmoisuuteen ja kehonhallintaan, että moni huippu-urheilija voisi ottaa heistä oppia.
Parkouria seitsemän vuotta harrastanut Rajaniemi vieroksuu ajatusta kilpailemisesta. "Se on sellainen syvemmälle menevä asennekysymys. Kun huippu-urheilija harjoittelee, hänellä on yleensä jotkut kisat tähtäimessä. Parkourissa ajattelu lähtee siitä, että voi auttaa ja kehittää itseään sekä muita omilla taidoillaan. Siihen ei kilpaileminen oikein istu", Suomen Parkour ry:n Oulun kaupunkivastaavana toimiva Rajaniemi sanoo.
"Parkourin ajatuksena on pyrkiä tehokkuuteen", Rajaniemi kiteyttää. Harjoittelussa tuo tehokkuus tarkoittaa yleensä pyrkimistä katkeamattomaan ja sulavaan liikkeeseen. Mielikuvituksen käyttö liikkumistapoja valitessa on tärkeää.
1980-luvulla Pariisin esikaupungeissa kehittynyt laji on nostanut suosiotaan Suomessa tasaisesti viime vuosina. Rekisteröityjen harrastajien lukumäärä ei anna lajin suosiosta oikeaa kuvaa. Lajille on tyypillistä, että sitä harrastetaan perinteisen seuratoiminnan ulkopuolella.
Lue lisää maanantain Kalevasta.
