Osumasta alkoi hurja ponnistelu paksussa, pehmeässä hangessa. Dammertin piti raahautua yksin 50 metrin päässä olevan harjanteen taakse.
"Se oli sellaista hankikroolia", Dammert hymähtää. Hän kiittää urheilijanuorukaisen kuntoaan siitä, ettei taju mennyt matkalla.
Lopulta Dammert sai apua ja matka jatkui hevosella. Joukkojensidontapaikalla repsottavaan jalkaan saatiin jonkinlainen lasta. Siellä Dammert sai myös morfiinipiikin, jonka uskoo pelastaneen henkensä.
Dammert säilyi tajuissaan Sotkamoon vanhaan pappilaan asti, missä norjalaisen lääkäriambulanssin henkilökunta leikkasi jalan. Viimeisenä ennen nukutusta Dammert muistaa pyytäneensä kirurgia säästämään jalan, mikäli suinkin mahdollista.
Kun hän heräsi, oli jalkaa jäljellä polven alapuolella seitsemän senttiä. "Se tuntui lopulliselta."
Dammertin ei kuitenkaan ollut vaikea hyväksyä jalan menetystä. "Vamma on ollut helppo kantaa, kun jalka meni isänmaalle."
Jos sota vei Dammertin jalan, antoi armeija hänelle ammatin. Kutsuntatarkastuksessa havaitut hidas pulssi ja lievä sivuääni tulkittiin sydänvian merkeiksi, ja Dammert raakattiin rivistä.
"Se tuntui niin katkeralta! Hidas pulssi johtui siitä, että minulla oli niin hyvä kunto."
Vastareaktiona väärälle diagnoosille Dammert päätti opiskella lääkäriksi. Opinnot olivat juuri alkaneen Helsingin yliopistossa, kun ylimääräiset kertausharjoitukset kutsuttiin koolle lokakuussa 1939. Sotaan Dammert meni vapaaehtoisena.
Patologian professorina eläkkeelle jäänyt Dammert ei usko, että olisi jäänyt jostakin paitsi sotavammansa takia.
"Hyvin olen pärjännyt."
Kommentoi