"Terveiset täältä jostain, tervennä olen ja sitä samaa toivon teillekin. Ei täällä minulla mitään hätää ole, aika kyllä kuluu ja parta kasvaa, kun vuorollaan aina vartioi ettei naapuri pääse yllättämään. Terveiset teille lapsukaiseni ja myöskin sinne naapurin lapsille. Hyvästi vain isänne."
Hyvästit olivat lopulliset. Arvi Kontio oli kaatunut vain neljä päivää ennen sodan loppua. Varmuus saatiin kuitenkin vasta kesän korvalla, kun vaimo kävi tunnistamassa rintamalta löydetyn ruumiin Kajaanissa.
Työmiehen seitsenlapsiselle perheelle isän kuolema tiesi ankaran elämäntaistelun alkua. Kun edellisenä jouluna oli ollut varaa jopa pieniin lahjoihin, piti keväällä turvautua Kansanhuoltoon välttämättömien elintarvikkeiden saamiseksi. Onneksi naapurit ja sukulaiset auttoivat sen minkä pystyivät.
Lasten oli lähdettävä kesäksi töihin. 16-vuotias sisko lähti Helsinkiin, 14-vuotias veli teki sahalla 12-tuntista päivää, 12-vuotias veli pestautui naapuriin kesärengiksi ja osa nuoremmista sisaruksista ruokapalkalla lapsenpiioiksi.
Kesä pelasti vaikeimman yli, ja kasvimaan antama elanto kannatteli syksyllä. Se olikin tarpeen, sillä valtion antama elanto alkoi juosta vasta marraskuussa. Ensimmäinen leskeneläke myönnettiin seitsemän kuukautta isän kuoleman jälkeen.
Äiti kehitti tavan selviytyä. Vaikka illalla kaikki vaikeudet tuntuivat kaatuvan päälle, saattoi äiti sanoa: "Huomenna on uusi päivä, joka tuo ratkaisun huoliin".
Ja niin Kontion perhe selviytyi, vaikka eläke oli vain puolet senaikaisesta sekatyömiehen palkasta.
"Kaikille löytyi oma paikkansa täällä rikastuvassa Suomen maassa ja siirtolaisina ulkomailla. Uskon, ettei kellään meistä ei ole katkeruutta tai kateutta muita ihmisiä kohtaan, Ville Kontio kertoo.
Silti talvisodan jälkeiset vaikeat päivän palautuvat usein Kontion mieleen.
Kommentoi