Kirjoittaja on ajan sosiologiaan perehtynyt yhteiskuntatieteiden tohtori.
Teollistuneiden ja kaupunkimaisten yhteiskuntien ihminen kokee ajan ruoskan selkänahassaan jatkuvana kiireenä, ajan puutteena ja stressinä. Ajalla on pakottavaa voimaa.
Myös tutkijat ovat huomanneet tämän. On sanottu, että aika on voima, jolla on oma ja mystinen elämä, emmekä enää kykene hallitsemaan aikaa. Aika pakenee meitä, aika juoksee ja kiitää, ja joskus se viekkaudessaan pysähtyy.
Norbert Eliasin mukaan ajan arvoitus on se, että aika näyttää kulkevan kulkuaan, ikään kuin ajalla olisi itsenäinen olemassaolo. On puhuttu "ajan tyranniasta", jolle ihmiset joutuvat alistumaan: aika asettaa ihmiselle rytmin, pakottaa ihmiset toimimaan nopeammin ja kiirehtimään, eikä anna yhdenkään silmänräpäyksen kadota.
Kellon viisareiden asennosta riippuen joko kiidämme paniikissa bussiin, työhön, rautatieasemalle, lentokentälle, lääkärin vastaanotolle, tai sitten voimme nauttia rauhallisesta kävelystä kauniilla ilmalla ja rentoutua. Esimerkiksi Algerian kabylit kellon kohdatessaan alkoivat nimittämään sitä "pirunmyllyksi".
Vanhaa aikaa saattoi hallita
Vanhoissa yhteiskunnissa ihminen saattoi hallita aikaa. Miten tämä oli mahdollista? Tästä kertovat seuraavat esimerkit. Papualaisnainen Uudesta-Guineasta kertoo: "jos on paljon tekemistä, ilta tulee nopeasti, ja jos taas vähän, aurinko pysyy pitkään taivaalla".
Antropologi Anders Johansenin mukaan meille moderneille ihmisille sanonta "ilta tulee nopeasti" on vertauskuvallinen, mutta ei papualaisille. Se pitää ymmärtää kirjaimellisesti: kun työskentelet nopeasti, niin myös aika kulkee silloin nopeasti - siis ikään kuin kellon viisarit kulkisivat tavallista nopeammin.
Samanlainen suhde aikaan on havaittavissa E.E. Evans-Pritchardin kuuluisasta kuvauksesta Etelä-Sudanin nuereiden aikakäsityksestä: "nuerit eivät koskaan koe samaa aikaa vastaan taistelemisen tunnetta, kuten me koordinoidessamme toimintojamme abstraktilla ajankululla, koska heidän viitekohtina ovat toiminnot itse, jotka voivat sitten olla luonteeltaan vapaita tai rutiinimaisia".
Esimoderni ihminen ei kokenut aikaa alistavana, koska mitään ihmisen ulkopuolista ja itsenäistä aikaa ei ollut, vaan ihminen oli tavallaan itse oman aikansa tuottaja. Aikakokemus riippuu toimintojen luonteesta, määrästä ja kiinnostavuudesta, tai vaikkapa kuljetun matkan pituudesta ja maaston luonteesta. Aika on suhteellista ja vaihtelee ihmisen kokemusten mukaan.
Aika tavallaan sisältyy toimintoihin, tai itse asiassa kyse oli vain toiminnoista toimintoina: leirielämä, kalastus, metsästys, karjanhoito, sadonkorjuu, joilla kullakin oli oma laatunsa ja sisältönsä. Aika oli laadullista ja sisällöllistä, nopeaa taikka hidasta, pitkää taikka lyhyttä, hyvää taikka pahaa riippuen kulloisenkin toiminnan luonteesta. Tällaista aikaa ihminen saattoi hallita.
Aika
muuttuu
Moderni länsimainen aikakäsitys poikkeaa edellä kuvatusta radikaalilla tavalla. Helga Nowotnyn mukaan länsimainen aikakäsitys on muotoutunut yhä abstraktimmaksi ja tämä kehitys on kulminoitunut kellonaikaan ja sitä vastaavaan Isaac Newtonin määritelmään, jonka mukaan aika on itsenäinen luonnonolio, aika on matemaattista ja se virtaa ja kulkee.
Mutta miten tällaista virtaavaa - joskus jopa hurjaa vauhtia kiitävää - ja näkymätöntä oliota voi hallita? Aika on sikäli erikoinen ilmiö, että sitä ei voi nähdä, tuntea ja koskettaa. Miten tällaista "oliota", jota ei voida havaita ja josta emme näin ollen voi saada minkäänlaista otetta, on mahdollista hallita? Modernissa kilpajuoksussa aikaa vastaan pikemminkin aika tuntuu hallitsevan meitä.
Kuitenkin tiedot vanhoista yhteiskunnista ja tänä päivänäkin ns. kehitysmaista kertovat, että tällaista ihmistä orjuuttavaa aikaa ei esiintynyt ollenkaan, tai sitten sen voima on huomattavasti heikompi kuin moderneissa yhteiskunnissa. Ehkä aika ei sittenkään ole aina ja kaikkialla samalla tavoin vaikuttava luonnonilmiö ja -voima? Ehkäpä se vaihtelee olosuhteiden mukaan?
Oleellista ajan muuttumisessa "itsenäiseksi olioksi" oli ajan eristäminen kelloon erilleen luonnon rytmeistä, ihmisen toiminnoista ja kokemuksesta. Kellonajasta ei tullut vain ihmisten toimintojen organisoinnin väline, vaan myös itsenäinen olio, joka kulkee ja näyttää elävän omaa ja mystistä elämäänsä, ja joka myös säätelee ihmisten elämää kuten esimerkiksi muinaisajan toteemien uskottiin tekevän.
Kello on kuitenkin ihmisen tekemä - kuten myös toteemit - ja ihminen laittoi kellon viisarit liikkeelle noin 700 vuotta sitten, mutta tänä päivänä yhteys liikkeen alullepanijaan on katkennut.
Kellon
totemismi
Modernissa kellossa näyttäisi vaikuttavan samantapainen mekanismi kuin muinaisajan toteemeissa. Totemismia tutkineen Emile Durkheimin mukaan toteemit käsitettiin maailmassa vaikuttavan mystisen voiman ja henkien näkyvinä ruumiillistumina ja inkarnaatioina. Toteemeilla nähtiin olevan erityiskykyjä ja taikavoimaa.
Näkymättömän ajan voidaan ajatella vastaavan mystisiä voimia, joiden esineellistymä ja inkarnaatio kello on. Samoin kuin toteemi, kello on ainoa konkreettinen ja luonteva kohde ajan käsittämiseksi. Aikaa ei voi havaita, mutta kello tuo sen näkyväksi. Totemistista ajattelutapaa muistuttaen kellonaika koetaan mystisenä voimana: aika laittaa ihmiset juoksemaan, aika vaatii meitä tekemään sitä ja tätä. Mistä toteemit saavat voimansa?
Durkheimin mielestä toteemiin tiivistyy itse asiassa yhteisön oma voima - se heijastaa joukkovoimaa. Juhlivien ja seremonioita viettävien ihmisten tuntemukset ovat voimakkaita ja ne kiinnittyvät huomion keskipisteenä olevaan toteemiin. Koetut tunteet ovat kyllä todellisia, mutta selitys on väärä.
Varhaisyhteisön ihminen kokee toteemisen voiman itselleen ulkopuolisena, ja toteemi on kuin "jumalan näkyvä ruumis". Tosiasiallisesti ulkopuolisen voiman kokemisessa on kyse oman joukkovoiman kokemisesta: ollaan voimakkaita koska ollaan yhdessä. Vastaavalla tavalla kelloon tiivistyy modernin yhteiskunnan voima.
Aikataulut pakottavat ihmistä
Kellon pakottava voima tulee ihmisten yhteisten toimintojen koordinoinnin ja synkronisoinnin tarpeesta, mutta moderneissa yhteiskunnissa on tapahtunut sellainen nurinkääntyminen, että kello ja aika näyttävät olevan pakottaja. Kello säätelee ihmisten elämää, mutta sen takana on koko modernin yhteiskunnan toiminta.
Voima ja pakotus on yhteisyydessä, yhteiskunnassa ja yhteisen toiminnan organisoinnin välttämättömyydessä.
Pakotus tulee aikatauluista, määräajoista ja kellon viisareiden pysähtymättömästä liikkeestä, ja tässä aika on kuin tila, joka vääjäämättömästi pienenee, kunnes sitä ei enää ole. Asioilla ja tekemisillä on määräajat.
Tosiasiallisesti kellon takana on nyt moderni yhteiskunta, tämä aika on yhteiskunnan aikaa eikä luonnon aikaa, ja ihmisten oman toiminnan organisoinnin välttämättömyys on tuottanut kellon ja ajan "vieraana mahtina". Voima virtaa väkevänä kellossa, mutta se on yhteiskunnan voimaa.
Tartuimme äskettäin kellojemme nuppeihin ja siirsimme viisareita tunnin verran taaksepäin eli siirryimme talviaikaan. Tartuimmeko silloin aikaan? Luonnon aikaan emme ainakaan tarttuneet, mutta yhteiskunnan aikaan kylläkin - siirsimme vuorokauden yhteiskunnallista rytmiä tunnilla.
Meillä on sittenkin voimaa. Samoin voimme hallita henkilökohtaista ajankäyttöämme, mutta mitä me silloin hallitsemme? Onko silloin enää kyse ajasta vai toiminnasta?
